Edvard IV

Edvard IV (28. huhtikuuta 1442 Rouen, Ranskan kuningaskunta – 9. huhtikuuta 1483 Westminsterin palatsi, Englannin kuningaskunta) oli Englannin kuningas vuosina 1461–1483, lukuun ottamatta muutaman kuukauden jaksoa 1470–1471, jolloin vallassa oli edellinen kuningas Henrik VI.^[1][2]

Edvard IV
Kuningas Edvard IV, postuumi muotokuva n. 1460
Englannin kuningas
Valtakausi	4. maaliskuuta 1461 – 3. lokakuuta 1470
Kruunajaiset	28. kesäkuuta 1461 Westminster Abbey
Edeltäjä	Henrik VI
Seuraaja	Henrik VI
Valtakausi	11. huhtikuuta 1471 – 9. huhtikuuta 1483
Edeltäjä	Henrik VI
Seuraaja	Edvard V
Syntynyt	28. huhtikuuta 1442 Rouen, Ranskan kuningaskunta
Kuollut	9. huhtikuuta 1483 (40 vuotta) Westminsterin palatsi, Lontoo, Englannin kunigaskunta
Hautapaikka	Pyhän Yrjön kappeli, Windsorin linna
Puoliso	Elisabet Woodville
Lapset	Elizabet Mary Cecily Edvard V Margaret Richard Anne George Catherine Bridget
Suku	York
Isä	Rikhard Plantagenet
Äiti	Cecily Neville
Uskonto	katolinen
Nimikirjoitus

Edvard oli ensimmäinen York-sukuinen hallitsija, jonka väitetty perinnöllinen oikeus kruunuun tuli siitä, että hänen isänsä Yorkin herttua Richard oli Plantagenet-sukua ja Edvard III:n suora jälkeläinen. Edvard IV sai vallan pitkällisten taisteluiden kautta Ruusujen sodassa. Loppukausi Henrik VI:n kuoleman jälkeen oli rauhallisempaa. Hän yritti ilman menestystä edeltäjänsä menettämän Ranskan kruunun takaisinsaamista.^[1]

Suku, Yorkin herttua

Edward of Yorkin vanhemmat olivat Rikhard Plantagenet ja Cecily Neville. Edward oli vanhin neljästä pojasta, jotka elivät aikuisiksi saakka.^[2] York-suvun haastettua hallinneen Lancaster-suvun syntyi valtataistelu, joka tunnetaan Ruusujen sotana. Edvardin isän kuoltua vuonna 1460 Wakefieldin taistelussa Edward peri tämän vaatimuksen Englannin kruunuun.^[1] Hänellä oli yksitoista sisarusta, hänen nuorin veljensä oli Glouchesterin herttua Richard (Rikhard III).

Richard Nevillen (joka tunnetaan nimellä "Kuninkaantekijä"), Warwickin jaarlin tukemana Yorkin herttua Edvard näytti jo nuorena johtajan lahjojaan lyöden Lancaster-suvun kannattajia useissa taisteluissa. Kun Henrik VI ja hänen voimakastahtoinen puolisonsa kuningatar Margaret d'Anjou sotivat pohjoisessa, Neville otti haltuunsa pääkaupungin ja sai Edvardin julistettua kuninkaaksi vuonna 1461. Edvard vahvisti asemaansa samana vuonna voitolla Towtonin taistelussa, jossa lancasterilaiset lyötiin täydellisesti.^[1][2]

Kuningas

Hänet kruunattiin Englannin kuninkaaksi 28. kesäkuuta 1461 Westminster Abbeyssä.^[2]

Edvard IV oli pitkä, voimakas, komea, seurallinen, antelias ja suosittu. Warwickin jaarli Richard Neville, joka uskoi pystyvänsä jatkamaan valtaansa Edvardin kautta painosti kuningasta etsimään aviopuolisoa merkittävästä eurooppalaisesta kuningassuvusta - jaarli saattoi mahdollisesti myös toivoa Edvardin naivan yhden hänen tyttäristään. ^[3]

Edvard toteutti pitkälle mentorinsa tahtoa, mutta etääntyi tästä naimalla 1. toukokuuta 1464 salaa 27-vuotiaan leski Elisabet Woodvillen,^[2] jonka hän toi hoviin syyskuun lopulla ja joka kruunattin Englannin kuningattareksi Westminster Abbeyssä 26. toukokuuta 1465. Edvardin on väitetty myös naineen aiemmin salaa toisen lesken, lady Eleanor Talbotin, joka oli elossa vuoteen 1468/1483. Kyseessä oli kihlaus, mikä oli keskiajalla lupaus avioliitosta ja siten yhtä sitova.^[4]

Elisabet ei ollut ylhäistä sukua varsinkaan alempiaatelisen isänsä puolelta. eikä hänen suvullaan ollut merkittävää maaomaisuutta, mikä loukkasi Warwickin jaarli Richard Nevillea ja muita York-suvun aatelisia, jotka olivat suunnittelleet naittavansa kuningas Edvardin ranskalaiselle prinsessalle. Antamalla suosionosoituksia Elisabetin kahdelle pojalle tämän ensimmäisestä avioliiitosta sekä tämän viidelle veljelle ja seitsemälle sisarelle, Edvard alkoi rakentaa magnaattien joukkoa, joka toimisi vastapainona Neville- suvulle.^[2]

Elisabetillä oli useita suhteellisen köyhiä, mutta kunnianhimoisia lancasterilaisia sukulaisia. Näillä sukulaisilla ei ollut todellista valtaa uhata Richard Nevilleä, mutta Warwickin jaarli oli huolissaan vaikutuksesta, joka näillä oli kuninkaaseen. Näin jaarli kääntyi Edvardia vastaan kuninkaan tyytymättömän nuoremman veljen Georgen, Clarencen herttuan avulla.^[1]

Suurin osa kuninkaan armeijasta (ilman Edvardia) lyötiin Edgecote Moorin taistelussa heinäkuussa 1469 ja Edvard kaapattiin myöhemmin Olneyssa. Richard Nevillen joukot vangitsivat myös Edvardin appi Richard Wydevillen ja lanko John Wydevillen taistelun jälkeen Chepstowissa. Molemmat mestattiin Kenilworthissa 12. elokuuta 1469 tekaistujen syytteiden perusteella.^[2]

Richard Neville yritti hallita maata Edvardin nimissä, mutta aatelisto oli vastahakoinen, sillä monet heistä olivat kiitollisuudenvelassa kuninkaalle. Kapinamieli alkoi nousta, ja Nevillen oli pakko vapauttaa kuningas. Edvard ei vapauduttuaan surmannut Nevillea tai Georgea vaan pyrki sovintoon heidän kanssaan. Neville ja George aloittivat kuitenkin pian uuden kapinan. He epäonnistuivat ja lähtivät maanpakoon Ranskaan vuonna 1470.^[2]

Ranskassa Warwickin jaarli Richard Neville ja Clarencen herttua George solmivat liiton Henrik VI:n puolison, kuningatar Margaret d'Anjoun kanssa. He sopivat kannattavansa Henrikin paluuta valtaan kiitoksena Ranskan tuesta maihinnousussa, joka tapahtui vuonna 1470. Tällä kertaa Edvard joutui pakenemaan, koska Richardin veli, Montagun markiisi John Neville oli myös loikannut lancasterilaisten puolelle - tämä muutti kuninkaan sotilaallisen aseman kestämättömäksi.^[2]

Henrik VI palasi valtaan lyhyeksi aikaa, jonka Edvard vietti maanpaossa Burgundissa. Burgundia hallitsivat Edvardin lanko herttua Kaarle Rohkea ja tämän kolmas puoliso, Edvardin sisar Margaret. Kaarle oli haluton auttamaan Edvardia, mutta Ranskan julistettua sodan Burgundille Kaarle päätti auttaa.^[2]

Palattuaan Englantiin suhteellisen pienen joukon kanssa Edvard vältteli mahdollisia vihollisjoukkoja vaatimalla kuten Henrik Bolingbroke (Henrik IV) seitsemänkymmentä vuotta aiemmin ainoastaan herttuakuntaansa takaisin, Edvard oli ennen kruunaustaan ollut Yorkin herttua. Hovioikeuteen valittivat kaikki osapuolet. Tekijä vetosi siihen, että hänelle oli rikosten tekemisen jälkeen aiheutunut ahdistusta ja muiden ihmisten häneen kohdistamia kielteisiä reaktioita ja uhkauksia. Yorkin kaupunki kuitenkin sulki porttinsa Edvardilta.^[2]

Edvard IV (vas.) seuraa Somersetin herttua Edmund Beaufortin teloitusta Tewkesburyssä 1471, Histoire de la rentrée victorieuse du roi Edouard IV en son royaume d'Angleterre 1400-luvun lopun käsikirjoitus

Edvardin marssiessa joukkoineen kohti etelää hän alkoi saada lisää kannattajia. Hänen veljensä Clarencen herttua George katsoi mahdollisuutensa paremmiksi Edvardin kuin Henrik VI:n kanssa ja siirtyi Edvardin kannattajaksi. Edvard löi joukkoineen Warwickin jaarli Richard Nevillen joukot ja surmasi jaarlin Barnetin taistelussa 14. huhtikuuta 1471.^[2] Nevillen kuoltua Edvard tuhosi loput lancasterilaisten vastarinnasta Tewkesburyn taistelussa 4. toukokuuta 1471. Walesin prinssi ja Lancaster-suvun 17-vuotias kruununperillinen Edward of Westminster sai surmansa joko itse taistelussa tai pian sen jälkeen. Muutama viikko myöhemmin, samana yönä kun Edvard saapui Lontooseen, Towerissa vangittuna ollut Henrik VI murhattiin. Näin lancasterilaisten vastarinta oli saatu tuhottua kokonaisuudessaan.^[1][2]

Edvard luotti vahvasti omaan henkilökohtaiseen hallintovaltaansa ja herätti henkiin muinaisen tavan istua henkilökohtaisesti "penkillä" eli tuomarina oikeuistuimissa. Hän erotti lancasterilaisia ​​viranhaltijoita ja käytti taloudellista asiantuntemustaan ​​​​ottaakseen käyttöön kruunun kiinteistöjen tulojen tiukan hallinnan kruunun velan vähentämiseksi.^[1][2]

Hän rakensi läheisempiä suhteita kauppiasyhteisöön, edisti kauppasopimuksia Ranskan (1475), Burgundin (1468) ja Hansaliiton (1474) kanssa, kävi menestyksekkäästi villakauppaa omaan lukuunsa palauttaakseen sukunsa omaisuuden, mikä mahdollisti kuninkaan "elää omillaan"; ja maksoi maan hallinnon kustannukset kruunun kiinteistöjen voitoilla, mikä vapautti hänet riippuvuudesta parlamentin tuista.^[1][2]

Edvard nuoremmat veljet Clarencen herttua George ja Gloucesterin herttua Richard (Rikhard III) naivat Warwickin jaarli Richard Nevillen ja Anne Beauchampin tyttäret Isabella ja Anne Nevillen. Herttua George todettiin myöhemmin syylliseksi juonitteluun Edvardia vastaan ja vangittiin Lontoon Toweriin. Hänet "teloitettiin yksityisesti" 18. helmikuuta 1478;^[2] myöhemmän legendan mukaan hänet hukutettiin Malvázia-viinitynnyriin.

Edvard IV:n postuumi muotokuva, Lucas Horenbout n. 1520, alkuperäisen teoksen n. 1470–1475 mukaan. Muotokuvassa näkyy hallitsijan painon selvä lisääntyminen.

Uudelleen valtaan tulonsa jälkeen Edvard ei kohdannut enää kapinoita, koska Lancasterin suku oli lähestulkoon hävitetty. Hänen ainoa vihollisensa oli maanpaossa elänyt Henrik Tudor. Edvard julisti sodan Ranskalle vuonna 1475. Hän pystyi nyt elvyttämään Ranskan valloitushankkeen yhdessä Burgundin herttuan kanssa. Hän teki suuria valmisteluja vuonna 1474 ja sai suuren avustuksen parlamentilta. Vuonna 1475 hän hyökkäsi Ranskaan Englannista koskaan lähteneen, sanottiin, suurimman armeijan kanssa, mutta havaitsi lankonsa Burgundin herttua Kaarle Rohkean erittäin huonosti valmistautuneeksi ja ranskalaiset pelottavana ja halukkaana ostamaan hänet pois.^[2]

Asia selvitettiin Picquignyn rauhassa 29. elokuuta 1475. Rauhansopimuksessa Edvard sai 75 000 kultakruunua ja sen jälkeen vuosittain 50 000 kultakruunua korvausta Ranskalta.^[2] Edvard tuki myös Albanyn herttua Alexander Stewartin pyrkimyksiä nousta Skotlannin kuninkaaksi. Vielä ennen kuolemaansa hän suunnitteli uutta Ranskan valloitusta.^[2]

Perintö

Edvard sairastui pääsiäisenä 1483, mutta säilyi elossa riittävän kauan pystyäkseen tekemään testamenttiinsa lisäyksiä, joista tärkein oli hänen nuorimman veljensä Glouchesterin herttua Richardin nimeäminen valtionhoitajaksi. Edvard IV kuoli 9. huhtikuuta 1483 oltuaan kolme päivää koomassa. Aikalaisten arveluiden mukaan hän kuoli vain 40-vuotiaana liiallisen syömisen, juomisen ja irstailun seurauksena.^[3]

Edvard haudattiin uudelleen rakennuttamaansa Pyhän Yrjön kappeliin Windsorin linnassa. Edvardia seurasi kuninkaana hänen 12-vuotias poikansa Edvard V, ^[1] jonka parlamentin säädös Titulus Regius kuitenkin pian syrjäytti valtaistuimelta ja uudeksi kuninkaaksi nousi nuorin veli Rikhard III. Edvardin useat suhteet ja aiempi, vielä vuonna 1468 voimassa ollut avioliitto lady Eleanor Talbotin (n. 1436–1468) kanssa antoi Rikhardille mahdollisuuden kyseenalaistaa tämän vuonna 1464 solmitun avioliiton laillisuus Elisabet Woodvillen kanssa ja siten mitätöidä Edvardin poikien perintöoikeus kruunuun, koska he olivat nyt aviottomia.^[2]

Edvardin tyttärestä Elisabet of Yorkista tuli myöhemmin Henrik VII:n puoliso ja Elisabetin pojasta tuli kuningas Henrik VIII.^[2]

Eltham Palace, the Great Hall

Edvard IV vastaanottaa käsikirjoituksen Dictes and Sayings of the Philosophers, sen tekijöiltä, kirjanpainaja William ja Robert Caxtonilta vuonna 1477. Kuninkaan oikealla puolella puoliso Elisabet Woodville ja vanhin poika Edvard V. Nuorin veli, Glouchesterin herttua Richard seisoo vasemmalla,

Taiteiden suosija

Edvard IV rakennutti uudelleen Windsorin linnan viereen Pyhän Yrjön kappelin, alkuperäisenä tarkoituksenaan tehdä siitä York-suvun hautamausoleumi sekä rakennutti suurella rahalla uuden suuren salin Elthamin palatsiin, jossa hän isännöi 2 000 hengen juhlia vähän ennen kuolemaansa joulukuussa 1482.^[1]

Edvard keräsi kuvitettuja flaamilaisia käsikirjoituksia. Hänen kokoelmansa on säilynyt British Libraryssa ja se on ainoa kokonainen keskiaikainen kuninkaallinen kokoelma. joka muodosti British Museumin Old Royal Libraryn perustan. Hän suosi myös uutta keksintöä, kirjapainotaitoa ja kirjanpainaja Willliam Caxtonia.^[1][2]

Avioliitto ja jälkeläiset

Edvard IV avioitui 1. toukokuuta 1464 salaa leski Elisabet Woodvillen kanssa, jolla oli kaksi alle 10-vuotiasta poikaa aiemmasta avioliitostaan Sir John Grey of Grobyn (k. 1461) kanssa.^[2]

Edvardille ja Elisabetille syntyi kymmenen lasta, joista viisi eli aikuiseksi asti:

• Elisabet of York (1466–1503), Henrik VII:n puoliso, Henrik VIII:n äiti ja kaikkien myöhempien Englannin, Ison-Britannian ja Yhdistyneen kuningaskunnan monarkkien esiäiti^[2]
• Mary of York (1467–1482), kuoli 14-vuotiaana
• Cecily of York (1469–1507), ensimmäinen puoliso Wellesin varakreivi John; toinen puoliso Thomas Kymbe
• Edvard V (1470–1483?),^[1] katosi ja mahdollisesti murhattiin noin 12-vuotiaana, toinen Rikhard III:een liitetyistä ns. Towerin prinsseistä^[2]
• Margaret of York (10. huhtikuuta 1472 – 11. joulukuuta 1472), kuoli alle vuoden ikäisenä
• Richard of Shrewsbury, Yorkin herttua (1473–1483?), katosi ja mahdollisesti murhattiin noin 9-vuotiaana, toinen Rikhard III:een liitetyistä ns. Towerin prinsseistä^[2]
• Anne of York (1475–1511), avioitui Norfolkin herttua Thomas Howardin kanssa, heille syntyi neljä lasta
• George of Plantagenet, Bedfordin herttua (maaliskuu 1477 – marraskuu 1479), kuoli 2-vuotiaana
• Katharine of York (1479–1527), avioitui Devonin jaarli William Courtenayn kanssa
• Bridget of York (1480–1517), ryhtyi nunnaksi Dartford Prioryn luostariin Kentiin

Parlamentin antaman Titulus Regiuksen säädöksen myötä lapset julistettiin aviottomiksi, koska Edvardin katsottiin olleen naimisissa lady Eleanor Botelerin kanssa ennen Elisabet Woodvilleä.^[2] Julistus mitätöitiin pian sen jälkeen kun Henrik VII astui valtaan: se oli tehnyt tulevan kuningattaren Elisabet of Yorkin aviottomana syntyneeksi.

Edvardilla oli lukuisia rakastajattaria, joista tunnetuin oli Elizabeth "Jane" Shore os. Lambert (n. 1445 – n. 1527).

Edvardilla sanotaan olleen myös useita aviottomia lapsia:

• Lady Eleanor Talbotin, naim. Boteler (n. 1436–1468) kanssa:
  • Edward de Wigmore (k. 1468), kerrotaan kuolleen lapsena yhdessä äitinsä kanssa
• Elizabeth Lucy tai Elizabeth Waiten kanssa:
  • Elizabeth Plantagenet (s. noin 1464), nai Sir Thomas Lumleyn vuonna 1477
• Nimeltä tuntematon äiti, viime aikoina on spekuloitu lasten olevan Elizabeth Lucy tai Elizabeth Waite:
  • Grace Plantagenet, hänen tiedetään olleen läsnä äitipuolensa Elisabet Woodwillen hautajaisissa vuonna 1492
  • Mary Plantagenet, nai Ellamin Henry Harmanin, Thomas ja Elizabeth Harmanin pojan
  • tytär, jonka sanotaan olleen John Tuchetin, Audleyn paronin ensimmäinen vaimo

Perkin Warbeck, joka yritti periä kruunun väittämällä olevansa prinssi Richard of Shrewsbury, muistutti ulkonäötään Edvardia ja on epäilty Warbeckin mahdollisesti olleen Edvardin avioton poika.

Vaihtoehtoiset teoriat isästä

Joidenkin väitteiden mukaan Edvard ei olisi ollut Rikhard Plantagenetin biologinen lapsi, koska Rouenin katedraalin historiankirjoista löytyneiden todisteiden mukaan Rikhard olisi ollut sotaretkellä ja poissa Rouenista yhdeksän kuukautta ennen Edvardin syntymää. Samoin Edvardin kastajaiset olisivat olleet pienimuotoisemmat kuin hänen veljensä Edmundin.

Mikäli Edvard ei olisi ollut Rikhardin poika, hänen tyttärensä avioliitto Beaufort-Lancasterilaisen Henrik VII:n kanssa olisi ollut siinä mielessä täysin turha, että se ei olisi vahvistanut Henrikin vaatimusta kruunuun, eikä antanut laillista oikeutta Henrikin jälkeläisille Englannin valtaistuimelle.

Asiasta on tehty tv-ohjelma.^selvennä Näkemystä Edvardin laittomuudesta valtaistuimelle pidetään subjektiivisena^selvennä modernissa historiantulkinnassa, eikä Edvardin isän tiedetä kiistäneen isyyttään. Laillisuuskysymyksen on saattanut nostaa esille myös Edvardin nuorempi vastustaja Rikhard III vahvistaakseen omaa asemaansa ja näin väite laittomuudesta on saattanut olla täysin keksitty.