armo

Suomi

Substantiivi

armo (1)

1. ansaitsematta saatu suosio, armahdus synneistä

Ääntäminen

• IPA: /ˈɑrmo/
• tavutus: ar‧mo

Taivutus

Taivutus
sijamuoto	yksikkö	monikko
kieliopilliset sijamuodot
nominatiivi	armo	armot
genetiivi	armon	armojen
partitiivi	armoa	armoja
akkusatiivi	armo; armon	armot
sisäpaikallissijat
inessiivi	armossa	armoissa
elatiivi	armosta	armoista
illatiivi	armoon	armoihin
ulkopaikallissijat
adessiivi	armolla	armoilla
ablatiivi	armolta	armoilta
allatiivi	armolle	armoille
muut sijamuodot
essiivi	armona	armoina
translatiivi	armoksi	armoiksi
abessiivi	armotta	armoitta
instruktiivi	–	armoin
komitatiivi	–	armoine- + omistusliite
vartalot
vokaalivartalo	armo-
heikko vartalo	-
vahva vartalo	-
konsonantti- vartalo	-

Käännökset

1. ansaitsematta saatu suosio

englanti: grace, mercy koltansaame: ärmm ranska: grâce f.

romania: milă f. tšekki: milost f. venäjä: милость f.

Liittyvät sanat

• armahtaa
• armelias

Johdokset

• adjektiivit: armoton, armoinen, armollinen

Yhdyssanat

armolahja, armoleipä, armomurha, armonaika, armonanomus, armonisku, armonlaukaus, armonvälikappale, armopala, armorikas

Idiomit

• antaa armon käydä oikeudesta
  1. antaa anteeksi jokin rikkomus

Aiheesta muualla

• armo Kielitoimiston sanakirjassa
• armo Suomen etymologisessa sanakirjassa
• Artikkelit 168, 4829 Suomen viittomakielten verkkosanakirjassa Suvissa

Espanja

Verbi

armo

1. indikatiivin preesensin yksikön 1. persoonan muoto verbistä armar

Ido

Substantiivi

armo (yksikön akkusatiivi armon; monikko armi, monikon akkusatiivi armin)

1. ase, pyssy

Italia

Verbi

armo

1. indikatiivin preesensin yksikön 1. persoonan muoto verbistä armare

Katalaani

Verbi

armo

1. indikatiivin preesensin yksikön 1. persoonan muoto verbistä armar

Latina

Verbi

armō (I) (akt. prees. inf. armāre, ind. perf. y. 1. p. armāvī, part. perf. armātus) (taivutus[luo])

1. aseistaa