halla

Katso artikkeli Halla Wikipediassa, vapaassa tietosanakirjassa.

Suomi

Substantiivi

halla (9) (monikko hallat)

1. tilanne, jossa ilman lämpötila laskee kasvukauden aikana maanpinnan tuntumassa – tarkemmin alle kahden metrin korkeudella – alle nollaan celsiusasteeseen

Ääntäminen

• IPA: /ˈhɑlːɑ/
• tavutus: hal‧la

Taivutus

Taivutus
sijamuoto	yksikkö	monikko
kieliopilliset sijamuodot
nominatiivi	halla	hallat
genetiivi	hallan	hallojen (hallain)
partitiivi	hallaa	halloja
akkusatiivi	halla; hallan	hallat
sisäpaikallissijat
inessiivi	hallassa	halloissa
elatiivi	hallasta	halloista
illatiivi	hallaan	halloihin
ulkopaikallissijat
adessiivi	hallalla	halloilla
ablatiivi	hallalta	halloilta
allatiivi	hallalle	halloille
muut sijamuodot
essiivi	hallana	halloina
translatiivi	hallaksi	halloiksi
abessiivi	hallatta	halloitta
instruktiivi	–	halloin
komitatiivi	–	halloine- + omistusliite
vartalot
vokaalivartalo	halla-
heikko vartalo	-
vahva vartalo	-
konsonantti- vartalo	-

Etymologia

balttilainen laina^[1]

Käännökset

1. tilanne, jossa ilman lämpötila laskee alle nollaan celsiusasteeseen

englanti: frost

unkari: éjjeli/tavaszi fagy

Liittyvät sanat

kastepiste, vilu

Johdokset

• adjektiivit: hallava

Yhdyssanat

hallamittari, hallanarka, hallankestävä, hallatorjunta, hallanpesä, hallantorjunta, hallanvaara, hallavahinko, hallavuosi, hallayö, keväthalla syyshalla

Vieruskäsitteet

• yöpakkanen

Idiomit

• tehdä hallaa jollekin

Aiheesta muualla

• halla Kielitoimiston sanakirjassa
• halla Tieteen termipankissa
• halla Suomen kielen vanhimman sanaston etymologisessa verkkosanakirjassa

Espanja

Verbi

halla

1. indikatiivin preesensin yksikön 3. persoonan muoto verbistä hallar
2. imperatiivin yksikön 2. persoonan muoto verbistä hallar