kaiku

Katso artikkeli Kaiku Wikipediassa, vapaassa tietosanakirjassa.

Suomi

Substantiivi

kaiku (1-D)

1. (akustiikka, fysiikka) äänen tai sähkömagneettisen säteilyn heijastuma
2. (arkikieltä) kaikuluotain

Ääntäminen

• IPA: /ˈkɑi̯ku/
• tavutus: kai‧ku

Taivutus

Taivutus
sijamuoto	yksikkö	monikko
kieliopilliset sijamuodot
nominatiivi	kaiku	kaiut
genetiivi	kaiun	kaikujen
partitiivi	kaikua	kaikuja
akkusatiivi	kaiku; kaiun	kaiut
sisäpaikallissijat
inessiivi	kaiussa	kaiuissa
elatiivi	kaiusta	kaiuista
illatiivi	kaikuun	kaikuihin
ulkopaikallissijat
adessiivi	kaiulla	kaiuilla
ablatiivi	kaiulta	kaiuilta
allatiivi	kaiulle	kaiuille
muut sijamuodot
essiivi	kaikuna	kaikuina
translatiivi	kaiuksi	kaiuiksi
abessiivi	kaiutta	kaiuitta
instruktiivi	–	kaiuin
komitatiivi	–	kaikuine- + omistusliite
vartalot
vokaalivartalo	-
heikko vartalo	kaiu-
vahva vartalo	kaiku-
konsonantti- vartalo	-

Käännökset

1. fysiikka

azeri: əks-səda englanti: echo espanja: eco italia: eco kreikka: ηχώ mapuche: awkinko portugali: eco ranska: écho

ruotsi: eko saksa: Anhall m., Echo tanska: ekko turkki: yankı ukraina: луна f. uzbekki: aks sado venäjä: эхо viro: kaja

2. kaikuluotain

Ks. kaikuluotain

Liittyvät sanat

• heijaste
• heijastus
• tutka

Johdokset

• adjektiivit: kaikuisa, kaikumaton, kaikuva, kaiuton
• substantiivit: kaiutin, kaiunta, kaikuminen
• verbit: kaikua, kaiuttaa

Yhdyssanat

jousikaiku, jälkikaiku, kaikukammio, kaikukartoitus, kaikukoppa, kaikukuvaus, kaikulaite, kaikuluotain, kaikuluotaus, kaikupohja, kaikusuppilo, kaikutausta, kaikututkimus, vastakaiku

Aiheesta muualla

• kaiku Kielitoimiston sanakirjassa
• kaiku Tieteen termipankissa