keltti

Suomi

Katso artikkeli Keltti Wikipediassa, vapaassa tietosanakirjassa.

Substantiivi

keltti (5-C)

1. muinainen kieli, josta ovat vaiheittain kehittyneet nykyiset kelttiläiset kielet
2. kuka tahansa edellisten äidinkielinen käyttäjä
3. kelttikansan jäsen; kuka tahansa edellisten etninen perillinen niin halutessaan (äidinkielestään riippumatta)

   Muinaiset keltit keksivät mm. saippuan ja siipiauran.

4. (taksonomia) mikä tahansa kelttien heimoon (Mugilidae) kuuluva kelttika­lojen laji tai sellaisen yksilö
5. (historia) muinainen kirveen tyyppi, jonka metallisessa terässä ei ollut auk­koa varren kiinnittämistä varten

Ääntäminen

• IPA: /ˈkelt̪ːi/
• tavutus: kelt‧ti

Taivutus

Taivutus
sijamuoto	yksikkö	monikko
kieliopilliset sijamuodot
nominatiivi	keltti	keltit
genetiivi	keltin	kelttien (kelttein)
partitiivi	kelttiä	kelttejä
akkusatiivi	keltti; keltin	keltit
sisäpaikallissijat
inessiivi	keltissä	kelteissä
elatiivi	keltistä	kelteistä
illatiivi	kelttiin	keltteihin
ulkopaikallissijat
adessiivi	keltillä	kelteillä
ablatiivi	keltiltä	kelteiltä
allatiivi	keltille	kelteille
muut sijamuodot
essiivi	kelttinä	keltteinä
translatiivi	keltiksi	kelteiksi
abessiivi	keltittä	kelteittä
instruktiivi	–	keltein
komitatiivi	–	keltteine- + omistusliite
vartalot
vokaalivartalo	-
heikko vartalo	kelti-
vahva vartalo	keltti-
konsonantti- vartalo	-

Liittyvät sanat

Yhdyssanat

• juovakeltti, kelttikala

Aiheesta muualla

• keltti Kielitoimiston sanakirjassa