peikko

Katso artikkeli Peikko Wikipediassa, vapaassa tietosanakirjassa.

Suomi

Substantiivi

peikko (1-A)

1. kuvitteellinen olento, joka yleensä kuvattu ihmisenmuotoisena, mutta karvaisena ja pahanilkisenä
2. (kuvaannollisesti) uhka, pelko

   Putkiremonttia ei pitäisi nähdä peikkona. (yle.fi)

Ääntäminen

• IPA: /ˈpei̯kːo/
• tavutus: peik‧ko

Taivutus

Taivutus
sijamuoto	yksikkö	monikko
kieliopilliset sijamuodot
nominatiivi	peikko	peikot
genetiivi	peikon	peikkojen
partitiivi	peikkoa	peikkoja
akkusatiivi	peikko; peikon	peikot
sisäpaikallissijat
inessiivi	peikossa	peikoissa
elatiivi	peikosta	peikoista
illatiivi	peikkoon	peikkoihin
ulkopaikallissijat
adessiivi	peikolla	peikoilla
ablatiivi	peikolta	peikoilta
allatiivi	peikolle	peikoille
muut sijamuodot
essiivi	peikkona	peikkoina
translatiivi	peikoksi	peikoiksi
abessiivi	peikotta	peikoitta
instruktiivi	–	peikoin
komitatiivi	–	peikkoine- + omistusliite
vartalot
vokaalivartalo	-
heikko vartalo	peiko-
vahva vartalo	peikko-
konsonantti- vartalo	-

Käännökset

1.

unkari: manó, erdei manó

Etymologia

• oletettavasti germaanisesta sanasta faigjaz ("kuoleman oma"), josta myös suomen peijakas

Liittyvät sanat

• mörkö

Yhdyssanat

hammaspeikko, kantapeikko, metsänpeikko, peikonlehti, vuorenpeikko

Aiheesta muualla

• peikko Kielitoimiston sanakirjassa
• Artikkeli 1567 Suomen viittomakielten verkkosanakirjassa Suvissa