pilkka

Suomi

Substantiivi

pilkka (9-A)

1. häpäisevä puhe, iva
2. puun kylkeen teräaseella tehty merkki

   Leima lyötiin keskelle pilkkaa.

3. (puhekieltä) kohde, maalipiste

   Ammutaan pilkkaa.

   Nuoli osui pilkkaan.

Ääntäminen

• IPA: /ˈpilkːɑ/
• tavutus: pilk‧ka

Taivutus

Taivutus
sijamuoto	yksikkö	monikko
kieliopilliset sijamuodot
nominatiivi	pilkka	pilkat
genetiivi	pilkan	pilkkojen (pilkkain)
partitiivi	pilkkaa	pilkkoja
akkusatiivi	pilkka; pilkan	pilkat
sisäpaikallissijat
inessiivi	pilkassa	pilkoissa
elatiivi	pilkasta	pilkoista
illatiivi	pilkkaan	pilkkoihin
ulkopaikallissijat
adessiivi	pilkalla	pilkoilla
ablatiivi	pilkalta	pilkoilta
allatiivi	pilkalle	pilkoille
muut sijamuodot
essiivi	pilkkana	pilkkoina
translatiivi	pilkaksi	pilkoiksi
abessiivi	pilkatta	pilkoitta
instruktiivi	–	pilkoin
komitatiivi	–	pilkkoine- + omistusliite
vartalot
vokaalivartalo	-
heikko vartalo	pilka-
vahva vartalo	pilkka-
konsonantti- vartalo	-

Käännökset

1. häpäisevä puhe

englanti: mockery ruotsi: hån (-et) turkki: alay

unkari: gúny venäjä: насмéшка

Liittyvät sanat

• kiusaaminen
• kiusanteko
• rasti

Johdokset

• adjektiivit: pilkallinen
• verbit: pilkata, pilkkoa, pilkoittaa

Yhdyssanat

jumalanpilkka, pilkanteko, pilkkahinta, pilkkahuuto, pilkkakirjoitus, pilkkakirves, pilkkalaulu, pilkkanimi, pilkkaruno, pilkkasiipi

Anagrammit

palkki, plakki, plikka

Aiheesta muualla

• pilkka Kielitoimiston sanakirjassa
• Artikkelit 915, 3727 Suomen viittomakielten verkkosanakirjassa Suvissa