Jaakko II (Englanti)
Englannin, Skotlannin ja Irlannin kuningas From Wikipedia, the free encyclopedia
Remove ads
Jaakko II (engl. James II); (14. lokakuuta 1633 St Jamesin palatsi, Lontoo, Englannin kuningaskunta – 16. syyskuuta 1701 Saint-Germain-en-Laye, Ranskan kuningaskunta) oli Englannin, Irlannin ja Skotlannin (nimellä Jaakko VII) kuningas vuosina 1685–1688 .[1]
Jaakko II hallitsi veljensä Kaarle II:n jälkeen. Hän oli Englannin viimeinen katolinen hallitsija, ja pyrkimykset levittää katolilaisuutta olivat pääsyy hänen nopeaan kukistumiseensa. Englannissa ja Skotlannissa hänen valtakautensa päättyi vuonna 1688, Irlannissa vuonna 1690.
Kukistettuaan Kaarle II:n kuoltua James Scottin, Monmouthin herttuan kapinayrityksen Jaakko aloitti katolistamistoimet muun muassa nimittämällä katolisia korkeisiin virkoihin protestanttien tilalle ja ajamalla läpi lain, jolla katolisuus tehtiin tasavertaiseksi uskonnoksi anglikaanisuuden rinnalle. Tämä suututti anglikaaneja, ja Lontoon piispan johtama ryhmä päätyi pyytämään Jaakon Maria-tyttären aviomiestä, Alankomaiden prinssiVilhelm Oranialaista turvaamaan Englannin protestanttisuuden.
Hänet syrjäytettiin mainion vallankumouksen 1688–1689 aikana, ja hänen seuraajinaan hallitsijoina olivat Vilhelm III Oranialainen ja tytär Maria II. Vallankumous, jonka Jaakon roomalaiskatolinen uskonto käynnisti, teki parlamentista pysyvästi Englannin hallitsevan vallan.[1]
Remove ads
Suku, lapsuus ja nuoruus - Yorkin herttua
Jaakko eli James oli Kaarle I:n ja kuningatar Henrietta Marian kolmanneksi vanhin poika.[1] Hänellä oli kahdeksan sisarusta mm. Kaarle II, Maria Henrietta ja Henrietta Anne.
Hänestä Yorkin herttua vuoden ikäisenä vuonna 1634. Englannin sisällissodan ajan herttua James vietti Oxfordissa, rojalistien tukialueella. Kun kaupunki antautui vuonna 1646, parlamentti määräsi 13-vuotiaan Yorkin herttuan kotiarestiin Lontooseen, St. Jamesin palatsiin. Vuonna 1648 hän pakeni 15-vuotiaana palatsista ja matkusti naiseksi pukeutuneena Haagiin sisarensa Orania-Naussaun prinsessa Maria Henriettan hoviin.[1][2] Kun isä Kaarle I mestattiin vuonna 1649, monarkistit julistivat Jamesin vanhemman veljen Kaarle II:n kuninkaaksi. Skotlannin ja Irlannin parlamentit tunnustivat Kaarle II:n kuninkaaksi ja tämä kruunattiin Skotlannin kuninkaaksi Scone Abbeyssä Sconessa vuonna 1651. Kaarle ei kuitenkaan pystynyt nousemaan Englannin hallitsijaksi ja joutui lähtemään maanpakoon Ranskaan. Kuten veljensä, myös herttua James oli etsinyt jo tammikuussa 1649 äitinsä neuvosta turvapaikkaa Ranskasta ja palveli marsalkka Henri Turennen armeijassa. Kun Kaarle liittoutui vuonna 1656 Ranskan vihollisen Espanjan kanssa, James liittyi vastahakoisesti Espanjan armeijaan.[1][2]
Vuonna 1660 Englannin restauraatiossa Kaarle II palasi valtaistuimelle. Vaikka nuorempi veli, herttua James oli kruununperijä, käytännössä mahdollisuudet periä kruunu vaikuttivat heikoilta, sillä Kaarle oli vielä nuori mies, jolla oli mahdollisuus hankkia omia perillisiä. Syyskuussa 1660 James nai kuningas Kaarlen pakottamana raskaana olevan rakastajattarensa lady Anne Hyden, joka oli Kaarlen lordikanslerin, Clarendonin jaarli Edward Hyden tytär.[2]
Herttua Jamesista tehtiin kuninkaallisen laivaston ylipäällikkö ja hän johti laivastoa Englannin-Hollannin toisessa sodassa vuosina 1665–1667 ja kolmannessa Englannin–Hollannin sodassa vuosina 1672–1674. Englannin kaapattua Uudet-Alankomaat vuonna 1669, se nimettiin Yorkin herttua Jamesin kunniaksi New Yorkiksi.[1] Samoin Albanyn herttua Jamesin mukaan nimettiin Albanyn kaupunki. Herttua James johti myös Stuart-hallitsijasuvun vuonna 1660 perustamaa ja omistamaa Royal African Companya, joka välitti vuoteen 1731 mennessä afrikkalaisia orjia enemmän kuin mikään muu orjakauppaan osallistunut yhtiö.[3]
Remove ads
Uskonto
Yorkin herttua James kääntyi katoliseksi noin vuonna 1669,[1] mutta asia salattiin jonkin aikaa. Kasvava pelko katolisten vaikutteiden kasvusta hovissa johti siihen, että parlamentti esitteli uuden Test Act -lain vuonna 1673. Tämän lain mukaan kaikkien siviili- ja sotilasviranhaltijoiden piti antaa vala, jolla he muun muassa irtisanoutuivat tietyistä katolisen kirkon tavoista "taikauskoisina ja epäjumalaa palvelevina". Herttua James luopui ylipäällikkyydestään ja näin hänen kääntymisensä katolisuuteen tuli julkiseksi.
Veli, kuningas Kaarle II oli katoliseksi kääntymistä vastaan ja määräsi herttua Jamesin lapset kasvatettaviksi protestanteiksi. Vuonna 1673 Kaarle kuitenkin salli veljensä Jamesin – jonka ensimmäinen puoliso Yorkin herttuatar Anne Hyde oli kuollut vuonna 1671 – naivan katolisen, italialaisen d'Este-suvun prinsessa Maria Modenalaisen. Monet englantilaiset pitivät kuitenkin uutta Yorkin herttuatarta paavin kätyrinä.
Vuonna 1677 herttua James yritti lepytellä protestantteja sallimalla tyttärensä Marian naivan tämän serkun, protestanttisen Oranian prinssi Vilhelmin, joka oli Jamesin sisaren Maria Henriettan poika. Myöntymyksestä huolimatta katolisen monarkin pelot vahvistuivat Kaarle II:n puolison, kuningatar Katariina de Bragançan epäonnistuneiden raskauksien myötä. Anglikaaninen kirkonmies Titus Oates levitti vääriä tietoja "paavillisesta salajuonesta", jossa Kaarle murhattaisiin ja Yorkin herttua James nostettaisiin valtaan. Tekaistu salajuoni nostatti katolisuuden vastaisen hysterian läpi valtakunnan. Kuninkaan käskystä herttua James lähti Englannista Brysseliin. Vuonna 1680 hänestä tuli Skotlannin Lord High Commissioner ja hän siirtyi asumaan Edinburghiin Holyroodin palatsiin.
Englannissa Shaftesburyn jaarli Anthony Ashley Cooper, entinen hallituksen ministeri ja nyt herttua Jamesin ja katolisuuden johtava vastustaja, yritti saada Jamesin poistetuksi perimysjärjestyksestä. Jotkut jopa ehdottivat kruunun siirtämistä Kaarlen aviottomalle pojalle, Monmouthin herttua James Scottille. Tätä tarkoittava Exclusion Bill -lakialoite oli vähällä mennä läpi vuonna 1679 ja Kaarle II hajotti parlamentin. Tämä kriisi johti kaksipuoluejärjestelmän kehittymiseen: whigit kannattivat lakialoitetta ja toryt vastustivat sitä. Kaksi seuraavaa parlamenttia vuosina 1680 ja 1681 hajotettiin samasta syystä.[1][2]
Rye House -salaliitto vuonna 1683 oli protestanttien juoni sekä Kaarlen että Yorkin herttua Jamesin surmaamiseksi. Se epäonnistui täysin ja paransi kuninkaan sekä herttua Jamesin suosiota. Jamesin asema hallinnossa vahvistui ja Kaarle nimitti hänet takaisin laivaston ylipäälliköksi vuonna 1684.[2]
Remove ads
Valtakausi - kuningas
Kaarle II kuoli sine prole legitima eli ilman laillista perillistä vuonna 1685 kääntyen kuolinvuoteellaan katoliseksi. Yorkin herttua James seurasi häntä kuninkaana: Englannissa ja Irlannissa hänen hallitsijanimensä oli Jaakko II, Skotlannissa Jaakko VII. Jaakko kruunattiin Westminster Abbeyssa 23. huhtikuuta 1685. Aluksi avointa oppositiota ei juurikaan esiintynyt. Uusi parlamentti, joka kokoontui toukokuussa 1685 vaikutti suosiolliselta Jaakolle ja myönsi tälle suuren avustuksen.[1][2]
Jaakko II kohtasi kuitenkin Monmouthin kapinan, jota johti Kaarle II:n avioton poika, Monmouthin herttua James Scott. Monmouthin herttua julisti itsensä kuninkaaksi 20. kesäkuuta 1685, mutta hänet lyötiin myöhemmin Sedgemoorin taistelussa. Scott teloitettiin Lontoon Towerissa pian tämän jälkeen. Kuninkaan tuomarit, erityisesti paroni George Jeffreys "hirttävä tuomari" rankaisi kapinallisia julmasti. Tuomari Jeffreysin 'verikäräjät' (engl. Bloody Assizes) herättivät omana aikanaan hyvin vähän vastarintaa ja ne nähtiin useimpien mielestä oikeana vastauksena aseelliseen kapinaan.[1][2]
Suojellakseen itsensä enemmiltä kapinoilta, Jaakko II pyrki kokoamaan suuren vakinaisen armeijan. Nimittämällä katolisia upseereita useiden rykmenttien johtoon, kuningas joutui erimielisyyksiin parlamentin kanssa. Parlamentin toiminta keskeytettiin marraskuussa 1685 eikä se enää kokoontunut Jaakon lyhyen valtakauden aikana.[1][2]
Uskonnollinen jännitys kiristyi vuonna 1686: Jaakko II salli katolisille kuningaskunnan korkeimmat virat. Jaakko vastaanotti hoviinsa paavillisen nuntiuksen, ensimmäisen paavin edustajan Lontoossa sitten Maria I:n. Jaakon rippi-isä Edward Petre oli erityisesti protestanttien hampaissa ja kun Jaakko määräsi useita anglikaaneja viralta pantaviksi, mukaan lukien Lontoon katolisuuden vastainen piispa Henry Compton, Jaakko menetti suuren osan aiemmasta kannatuksestaan.[2]
Sovittelujulistuksessaan vuonna 1687 (engl. Declaration of Indulgence) Jaakko lakkautti lait, jotka rankaisivat katolisia ja protestanttisia toisinajattelijoita. On epäselvää, julkaisiko Jaakko ilmoituksen saadakseen suosiota toisinajattelijoiden joukossa vai oliko hän todella uskonvapauden periaatteen kannalla. Kuningas provosoi oppositiotaan myös Oxfordin yliopiston takia: Jaakko närkästytti anglikaaneja sallimalla katoliset tärkeisiin virkoihin kahdessa Oxfordin suurimmassa yliopistossa, Christ Churchissa ja University Collegessa.[1][2]
Remove ads
Mainio vallankumous
- pääartikkeli Mainio vallankumous
Huhtikuussa 1688 Jaakko uudisti julistuksensa ja määräsi anglikaanipappien lukevan sen kirkoissaan. Kun Canterburyn arkkipiispa William Sancroft ja kuusi muuta piispaa (jotka tunnettiin nimellä "Seitsemän piispaa") julkaisivat anomuskirjelmän, jossa he vaativat kuninkaan harkitsemaan uudelleen uskonnollisia menettelytapojaan, heidät pidätettiin ja syytettiin kapinahenkisestä julkisesta herjauksesta (seditious libel). Yleinen levottomuus kasvoi kun Jaakko ja katolinen kuningatar Maria Modenalainen saivat pojan ja kruununperijän James Francis Edwardin kesäkuussa 1688. Katolisen hallitsijasuvun uhatessa, useat vaikutusvaltaiset protestantit aloittivat neuvottelut Jaakon vävyn Oranian prinssin Vilhelmin kanssa.[1][2]
"Kuolemattomana seitsikkona" (engl. Immortal Seven) tunnettu ryhmä protestantteja pyysi 30. kesäkuuta 1688 Oranian prinssi Vilhelmiä armeijoineen saapumaan Englantiin. Syyskuuhun mennessä oli tullut selväksi että Vilhelmillä on tarkoitus tunkeutua maahan. Jaakko julkaisi 28. syyskuuta tulevaa maihinnousua vastustavan julistuksen.[4] Hän kieltäytyi Ludvig XIV:n avusta peläten, että englantilaiset olisivat ranskalaisten väliintuloa vastaan. Sitä paitsi hän uskoi oman armeijansa olevan riittävä. Mutta kuningas Jaakko oli liian itsekäs, kun prinssi Vilhelm nousi maihin 5. marraskuuta Brixhamissa 15 000 miehen vahvuisen armeijan kanssa,[4] monet protestanttiset upseerit siirtyivät Oranian prinssin puolelle. Jaakon oma tytär Anna lähti hovista, mikä aiheutti kuninkaalle suurta ahdistusta. Jaakko yritti paeta Ranskaan 11. joulukuuta ja heitti ensin kuningaskunnan suuren sinetin Thamesiin. Hänet otettiin kiinni Kentissä. Koska Oranian prinssi ei halunnut Jaakosta marttyyriä, hän antoi kuninkaan karata maasta 23. joulukuuta 1668. Ludvig XIV vastaanotti Jamesin Ranskassa ja tarjosi tälle palatsin ja runsaan eläkkeen.[1][2]
Vilhelm kutsui koolle poikkeuksellisen konventtiparlamentin (edelliskerralla konventtiparlamentti oli palauttanut Kaarle II:n valtaistuimelle). Konventti päätti 12. helmikuuta 1689, että Jamesin maastapoistumisyritys 11. joulukuuta 1688 tarkoitti vallasta luopumista ja että valtaistuin oli vapaana eikä siirtänyt kruunua Jaakko II:n pojalle, kruununprinssi James Francis Edwardille. Jaakon vanhin tytär Maria julistettiin kuningattareksi ja hän oli hallitseva yhdessä aviomiehensä Vilhelm III Oranilaisen kanssa. Skotlanti seurasi perässä 11. huhtikuuta 1689.[1][2]
Vilhelm ja Maria antoivat jälkikäteen hyväksyntänsä laille, jota tavallisesti kutsutaan nimellä Bill of Rights ("perusoikeuksien asiakirja"). Laki vahvisti aikaisemman oikeuksien julistuksen, jolla konventtiparlamentti oli julistanut Jaakon karkumatkan vallasta luopumiseksi ja että Maria ja Vilhem III olivat kuningatar ja kuningas.[2]
Bill of Rights myös syytti Jaakkoa valta-asemansa väärinkäytöstä, muun muassa se kritisoi seitsemän piispan syytteeseenpanoa, pysyvän armeijan perustamista ja julmien rangaistuksien käyttämistä. Laki myös määräsi, että yksikään katolinen ei voisi nousta Englannin valtaistuimelle eikä yksikään Englannin kuninkaallinen saisi naida katolista. Laki edelleen selvensi kysymystä kruununperijöistä. Ensimmäisenä perimysjärjestyksessä olivat mahdolliset Vilhelmin ja Marian lapset, sitten prinsessa Anna ja hänen lapsensa ja lopulta Vilhelmin lapset tämän seuraavista avioliitoista.[1][2]
Remove ads
Viimeiset vuodet
- Pääartikkeli: Sota Irlannissa 1689–1691
Ranskan armeijan tukemana Jaakko nousi maihin Irlannissa maaliskuussa 1689. Toisin kuin Englannin parlamentti, Irlannin parlamentti julisti, että Jaakko II oli yhä kuningas. Jaakon hyväksynnällä parlamentti hyväksyi lain, joka takasi uskonvapauden kaikille Irlannin katolisille ja protestanteille. Vilhelm III löi kuitenkin Jaakon Boynen taistelussa 1. heinäkuuta 1690 ja Jaakko pakeni Ranskaan.[1][2]
Ranskassa Jaakko asui kuninkaallisessa linnassa Saint-Germain-en-Layessa. Vuonna 1696 salaliittolaiset yrittivät murhata Vilhelmin ja palauttaa Jaakon valtaan, mutta juoni epäonnistui. Ludvig XIV tarjosi Jaakolle Puolan kuninkuutta, mutta tämä ei ottanut sitä vastaan peläten, että kruunun vastaanottaessaan hän olisi englantilaisten silmissä kelpaamaton Englannin kuninkaaksi. Tämän jälkeen Ludvig lopetti Jaakon avustamisen. Viimeiset vuotensa Jaakko eli hiljaiseloa. Hän kuoli 67-vuotiaana syyskussa 1701 aivoverenvuotoon Saint-Germain-en-Layen linnassa, jonka seurakunnan kirkkoon hänet myös haudattiin, tosin aivot, sydän ja suolet kuljetettiin muualle.[4]
Remove ads
Perintö
Jaakon nuoremmasta tyttärestä Annasta tuli kuningatar kun Vilhelm III:n kuoli vuonna 1702. Vanhempi tytär Maria II oli kuollut jo vuonna 1694. Act of Settlement ("sovintolaki") vuonna 1701 määräsi, että jos Bill of Rightsissa määrätty perimyslinja katkeaisi, kruunu menisi saksalaiselle serkulle Hannoverin vaaliruhtinatar Sofialle ja hänen protestanttisille perillisilleen. Näin ollen kun Anna kuoli vuonna 1714 alle kaksi kuukautta Sofian jälkeen, kruunun peri Sofian poika, Hannoverin vaaliruhtinas ja Annan pikkuserkku Yrjö I.[2]
James Francis Edward Stuart – Jaakko II:n poika toisesta avioliitosta kuningatar Maria Modenalaisen kanssa, jota kannattajat kutsuivat Jaakko III:ksi ja Jaakko VIII:ksi, vastustajat "vanhaksi kruununtavoittelijaksi" (Old Pretender) – otti asiakseen jakobitismin, jonka tavoitteena oli palauttaa Stuartit valtaan. Hän johti kapinaa Skotlannissa vuonna 1715 pian Yrjö I:n kruunajaisten jälkeen. Sitä seuranneet kansannousut kukistettiin samalla tavalla ja hänen poikansa Charles Edward Stuartin (Bonnie Prince Charlie) vuoden 1745 kapinan jälkeen ei ollut vakavia yrityksiä palauttaa Stuartit valtaan, vaikkakin yksilötasolla jakobitismin filosofia on säilynyt.[5][6]
James Francis Edward kuoli vuonna 1766 ja häntä seurasi hänen vanhin poikansa Charles Edward Stuart, jota kannattajat kutsuivat Kaarle III:ksi ja vastustajat "nuoreksi kruununtavoittelijaksi".[6] Charlesia seurasi hänen veljensä Henry Benedict Stuart ("Henry IX"), joka oli katolisen kirkon kardinaali. Henry oli Jaakko II:n viimeinen laillinen jälkeläinen.[7] Henryn kuoltua jakobiittien perillisehdokkuus siirtyi Kaarle I:n vanhimmalle jälkeläiselle Sardinian kuningas Kaarle Emmanuel IV:lle.[8] Jakobiittien nykyinen perijä Jaakko II:lle on Baijerin herttua Franz Bonaventura Adalbert Maria (s. 1933). Vaikka herttua ei ole esittänyt vaatimuksia kruunuun, jakobiitit kutsuvat häntä nimellä "Francis II".[9]
Remove ads
Jälkeläiset
_-_James_II,_when_Duke_of_York_with_Anne_Hyde,_Princess_Mary,_later_Mary_II,_and_Princess_Anne_-_RCIN_405879_-_Royal_Collection.jpg)
Jaakko II tunnettiin lukuisista naissuhteistaan, sekä ennen avioliittoaan että sen aikana.[10] Ensimmäisen puolisonsa kanssa hän avioitui veljensä Kaarle II:n määräyksestä, koska lady Anne Hyde oli jo näkyvästi ja pitkällä raskaudentilassaan.
Tunnettuja rakastajattaria olivat hovinaiset lady Arabella Churchill ja lady Catherine Sedley. Nämä naiset olivat ulkonäöltään varsin arkisia, mutta puheissaan sukkelia ja älykkäitä. Tämä herätti hovissa huomiota ja Kaarle II jopa vitsaili, että rippi-isä oli määrännyt James-veljelle rumia rakastajattaria katumusharjoituksina (penance). Sen aikaisen kauneusihanteen mukaisesti naisen piti olla pyöreä ja runsasmuotoinen, mutta herttua James piti hoikista ja pitkäsäärisistä naisista.[11]
Kaikkiaan Jaakko II oli ainakin 20 lapsen isä. Aikuiseksi eläneitä aviolapsia oli vain muutama: Maria, Anna, James Francis Edward ja Louisa Maria Theresa, joitten kautta Stuart-suku ei jatkunut merkittävästi. Aviottomia aikuiseksi eläneitä lapsia olivat Henrietta FitzJames, James FitzJames ja Henry FitzJames sekä Catherine Darnley. James FitzJamesistä tuli kokonaisen dynastian kanta-isä: ranskalainen de Fitz-Jamesin herttuasuku ja espanjalainen Alban herttuasuku polveutuvat hänen jälkeläisistään.
Ensimmäinen avioliitto lady Anne Hyden (1637–1671) kanssa solmittiin 3. syyskuuta 1660. Yorkin herttuatar menehtyi 34-vuotiaana raskauksien uuvuttamana rintasyöpään.
_-_Anne_Hyde,_Duchess_of_York_(1637-71)_-_RCIN_402852_-_Royal_Collection.jpg)
- Charles, Cambridgen herttua (22. lokakuuta 1660 – 5. toukokuuta 1661), kuoli alle vuoden ikäisenä isorokkoon.
- Maria II (30. huhtikuuta 1662 – 28. joulukuuta 1694), nai Oranian prinssi Vilhelm III:n, ei jälkeläisiä.
- James, Cambridgen herttua (12. heinäkuuta 1663 – 22. toukokuuta 1667), kuoli 3-vuotiaana paiseruttoon.
- Anna I (6. helmikuuta 1665 – 1. elokuuta 1714). Nai 1683 Tanskan prinssi Georgen, kaikki 17 lasta kuolivat kohtuun, synnytyksessä tai lapsina isorokkoon.
- Charles, Kendallin herttua (4. heinäkuuta 1666 – 20. kesäkuuta 1667), kuoli alle vuoden ikäisenä kouristuksiin
- Edgar, Cambridgen herttua (14. syyskuuta 1667 – 15. marraskuuta 1669), kuoli 2-vuotiaana
- Henrietta (13. tammikuuta 1669 – 15. marraskuuta 1669), kuoli alle vuoden ikäisenä
- Catherine (9. helmikuuta 1671 – 5. joulukuuta 1671), kuoli alle vuoden ikäisenä
Toinen avioliitto kuningatar Maria Modenalaisen (Maria Beatrice Eleonora Anna Margherita Isabella d'Este) (1658–1718) kanssa, joka oli italialainen prinsessa, Modenan herttua Alfonso IV:n ja Laura Martinozzin ainoa tytär. Avioliitto solmittiin 30. syyskuuta 1673 ja Maria Modenalainen oli Yorkin herttuatar 1673–1685. Kruunattiin kuningattareksi 23. huhtikuuta 1685. Kuoli 59-vuotiaana köyhtyneenä maanpaossa Ranskassa rintasyöpään.[12]
- Catherine Laura (10. tammikuuta 1675 – 3. lokakuuta 1675), kuoli alle vuoden ikäisenä kouristuksiin[13]
- Isabel (28. elokuuta 1676 – 2. maaliskuuta 1681), kuoli 4-vuotiaana
- Charles, Cambridgen herttua ( 7. marraskuuta 1677 – 12. joulukuuta 1677), kuoli kuukauden ikäisenä[14][15]
- Elizabeth (1678–1678), kuoli heti syntymänsä jälkeen
- Charlotte Maria (16. elokuuta 1682 – 16. lokakuuta 1682), kuoli heti synnyttyään kouristuksiin[16]
- James Francis Edward Stuart, Walesin prinssi (1688–1766), nai vuonna 1719 Puolan kuningas Juhana III Sobieskin pojantyttären Maria Klementyna Sobieskan. Heillä oli kaksi poikaa, joista toinen oli Charles Edward Stuart.
- Louisa Maria Theresa (28. kesäkuuta 1692 – 20. huhtikuuta 1712), kuoli 19-vuotiaana isorokkoon
Suhde lady Arabella Churchillin (1648–1730) kanssa. Hän oli kuninkaan ensimmäisen puolison, Yorkin herttuatar Anne Hyden hovinainen, Marlborough’n 1. herttuan sisar ja Sir Winston Churchill vanhemman ja Elizabeth Draken tytär. FitzJames tarkoittaa "Jamesin poika" eli viittaa aviottomaan syntyperään. Meni avioliittoon vuonna 1680 Charles Godfreyn kanssa ja heillä oli kolme yhteistä lasta.[17]
- Henrietta FitzJames, Newcastlen kreivitär (1667 – 3. huhtikuuta 1730). Nai ensin Henryn 1. Waldegraven paronin, liitosta kaksi lasta. Nai sen jälkeen 3. Galmoyen varakreivi Piers Butlerin, liitosta ei jälkeläisiä.
- James FitzJames, 1. Berwickin herttua (21. elokuuta 1670 – 12. kesäkuuta 1734). Nai ensin Lady Honora de Burgh'n ja sitten Anne Bulkeleyn. Ensimmäisestä avioliitosta oli yksi poika ja toisesta avioliitosta oli 13 lasta.
- Henry FitzJames, 1. Albemarlen herttua (6. elokuuta 1673 – 16. joulukuuta 1702). Nai Lussanin kreivin tyttären Marie Gabrielle d'Audibert de Lussanin; heillä oli yksi tytär, joka syntyi isänsä kuoleman jälkeen.
- Arabella FitzJames (1674 – 7. marraskuuta 1704), ryhtyi nunnaksi, ei jälkeläisiä
Suhde lady Catherine Sedleyn (1657–1717) kanssa. Hän oli baronetti Charles Sedleyn ja lady Catherine Savagen tytär ja kuninkaan toisen puolison, kuningatar Maria Modenalaisen hovinainen. Vuonna 1685 hänestä tuli Dorchesterin kreivitär kohun saattelemana ja avioliittonsa vuonna 1696 Sir David Colyerin kanssa myötä Portemoren kreivitär. Hänellä oli kuningas Jaakon kanssa yksi yhteinen lapsi.[18]
- Catherine Darnley (n. 1681 – 13. maaliskuuta 1743). Nai ensin Angleseyn jaarlin James Annesleyn, liitosta syntyi jälkeläisiä. Nai toisen kerran Buckinghamin ja Normanbyn herttua John Sheffieldin, liitosta syntyi jälkeläisiä.
Remove ads
Lähteet
Aiheesta muualla
Wikiwand - on
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Remove ads