Jouko Turkka

suomalainen ohjaaja ja kirjailija (1942–2016) From Wikipedia, the free encyclopedia

Jouko Turkka
Remove ads

Jouko Veli Turkka (17. huhtikuuta 1942 Pirkkala – 22. heinäkuuta 2016 Pirkkala[1][2]) oli suomalainen ohjaaja ja kirjailija.[3]

Pikafaktoja Henkilötiedot, Ohjaaja ...
Remove ads

Elämä ja ura

Jouko Turkka syntyi vuonna 1942 Pirkkalassa toisena poikana työnjohtaja Reino Veli Turkan (1901–1972) ja konttoristi Gunhild Beatrice Åbergin (1904–2004) perheeseen.[4]

Turkka kävi Tampereen klassillista lyseota, joka opetti hänelle ”Tampereen perusmoraalin”: ”Kun annatte nyt sortaa itseänne, niin pääsette aikanaan sortamaan toisia.” Turkan mukaan lyseossa ”tieteellisin käsittein latinaksi opetettiin alistumista”.[5] Turkka kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1963.

Varusmiespalveluksen Turkka suoritti Niinisalossa ja valmistui Reserviupseerikoulusta.[6]

Turkka hyväksyttiin opiskelemaan Suomen Teatterikouluun vuoden 1964 keväällä 21 muun opiskelijan kanssa. Ohjaajalinjalle valittiin Turkan lisäksi ainoastaan Eeva Salminen. Näyttelijälinjalle hyväksyttiin mm. Pekka Autiovuori, Kristiina Halkola ja Heikki Kinnunen.[7] Turkka aloitti opiskelut syksyllä 1964 ja valmistui vuonna 1967. Lopputyönään Turkka ohjasi Suomen Kansallisteatterin Pienelle näyttämölle Ernst Tollerin näytelmän Koneittenmurskaajat.[8] Turkka myös suomensi saksankielisen näytelmän itse.[9]

Valmistuttuaan Teatterikoulusta Turkka kiinnitettiin johtamaan Seinäjoen kaupunginteatteria vuosina 1967–1968. Seinäjoen kautena Turkka perusti Seinäjoen nuorisoteatterin, jota hän myös veti.[10]

Seinäjoen jälkeen Turkka johti Joensuun kaupunginteatteria 1968–1972 ja Kotkan kaupunginteatteria 1973–1975, sekä toimi Helsingin kaupunginteatterin apulaisjohtajana vuosina 1975–1982. Hän toimi myös freelancerina uransa alussa.

Vuonna 1971 Turkka oli keskeinen hahmo Joensuun kaupunginteatterin niin sanotussa teatterisodassa, jossa kiisteltiin siitä, kuka päättää teatterin ohjelmistosta. Riidassa näyttelijät valtasivat teatterin, minkä johdosta teatterinjohtaja Turkka irtisanottiin, ja siitä seurasi näyttelijöiden lakko.[11]

Poliittisilta katsomuksiltaan Turkka oli vasemmistolainen. Hän kuului lyhyen aikaa SKDL:ään ja pyrki puolueen listoilta eduskuntaan vuonna 1972. Vaikka hän sittemmin luopui politiikasta, koska se ei hänen mukaansa toiminut teatterissa, hänen kiinnostuksiinsa kuului ”kapitalismin loppu”.[12]

Vuosina 1975–1981 Turkka toimi Helsingin kaupunginteatterin apulaisjohtajana ja ohjaajana.

Teatterikorkeakoulu

Turkka toimi Teatterikorkeakoulun näyttelijäntyön professorina 1981–1988, joista rehtorina 1982–1985, ja ohjaajantyön professorina 1985–1988. Opetuksessaan hän korosti voimakkaan fyysisen ilmaisun merkitystä ja painotti varhaisia venäläisiä näyttelemismetodeja sekä myöhempää Konstantin Stanislavskia ja Vsevolod Meyerholdin psykofyysistä menetelmää. Hän myös sovelsi japanilaisen ohjaajan ja filosofin Tadashi Suzukin metodologiaa.[13] Jotkut oppilaat ovat myöhemmin arvostelleet hänen menetelmiään ja kutsuneet niitä vihamielisiksi, painostaviksi ja väkivaltaisiksi.[14][15][16]

Rankan fyysisyyden tavoite oli vapauttaa mieli turhasta kontrollista. Satu Silvon mukaan Turkka ei suvainnut ”mukaharjoittelua”, josta syntyisi ”mukanäyttelemistä”. Tarkoituksena oli karsia opiskelijoista tekotaiteellisuus ja ”taiteilijana” esiintyminen, kapakassa istuminen ja maailman kyyninen halveksiminen jo nuorella iällä.[17]

Turkan oppilaita olivat mm. Timo Harakka[18], Mari Rantasila[18], Satu Silvo[19], Katja Kiuru[20], Martti Suosalo[21][22], Merja Larivaara[23], Ville Virtanen[24], Oskari Katajisto[25], Lilli Earl[26][27], Antti Raivio[28] ja Mikko Kivinen[29].

Oulussa 1987 sattunut, kohuttu Jumalan teatterin tapaus yhdistettiin Turkkaan, vaikka hän ei itse osallistunutkaan esitykseen eikä ollut siitä etukäteen tietoinen. Teatterin jäsenet olivat hänen entisiä oppilaitaan: Jari Halonen, Jorma Tommila, Esa Kirkkopelto ja Jari Hietanen.[30] Jumalan teatterista noussut kohu sai mediassa hysteerisiä piirteitä, ja kun Turkka ei suostunut tuomitsemaan oppilaidensa esitystä, kohu kohdistui myös häneen.[31] Opetusministeri Gustav Björkstrand ja kiihkeä julkinen mielipide vaativat Turkan päätä vadille.[12]

Teatterikorkeakoulun jälkeen

Näytelmien lisäksi Turkka ohjasi kaksi ristiriitaisen vastaanoton saanutta ja kiivasta keskustelua herättänyttä televisiosarjaa, Seitsemän veljestä (1989) ja Kiimaiset poliisit (1993). Lisäksi hän on esiintynyt Jari Halosen elokuvissa Back to the USSR – takaisin Ryssiin (1992) ja Aleksis Kiven elämä (2001).

Turkan romaani Häpeä oli Finlandia-palkintoehdokkaana vuonna 1994. Hänen esseistisiä kirjojaan ovat Aiheita (1982) ja Selvitys oikeuskanslerille (1984).

Turkan poika Juha Turkka on entinen nyrkkeilijä, sittemmin taiteilija. Vuosina 1997–1998 Turkka teki poikansa kanssa Neloselle talk show’ta Turkka & Turkka. Ohjelmaa luonnehdittiin TV-lehtien ohjelmatiedoissa ”väljäksi kulttuuriohjelmaksi”.[32] Jouko Turkan vieraina olivat muun muassa silloinen pääministeri Paavo Lipponen, Helsingin Sanomien silloinen päätoimittaja Janne Virkkunen, kirjailija Hannu Salama, runoilija Arto Melleri, dramaturgi Outi Nyytäjä ja näyttelijä Martti Suosalo.

1990-luvun lopussa kävi ilmi, että Turkalla oli huomattava, noin 1,6 miljoonan markan arvoinen osakesalkku. Salkku koostui Nokian, Soneran, Keskon, metsä- ja metalliyhtiöiden sekä pankkien osakkeista. Turkka tunnettiin askeetikkona ja tieto varakkuudesta otettiinkin yllätyksellä vastaan.[33] Ilta-Sanomien mukaan omasta sijoittamisesta puhuminen oli kapitalismia avoimesti kritisoineelle Turkalle vaikeaa. Lehden selvityksen mukaan Turkka omisti kuollessaan osakkeita yli 900 000 euron arvosta.[34]

Turkka nimettiin teatteritaiteen kunniatohtoriksi, kun Teatterikorkeakoulu nimesi historiansa ensimmäiset tohtorit vuonna 2009. Muut promovoidut olivat presidentti Tarja Halonen, tanssitaiteilija Deborah Hay, ohjaaja Kaisa Korhonen, professori Juha Varto ja valo- ja äänisuunnittelija Ilkka Volanen.[35]

Ikääntyminen ja kuolema

71-vuotiaana Turkka kertoi sanojen tavoittamisen tulleen hänelle vaikeammaksi[36]. Varallisuudestaan huolimatta hän asui karuissa olosuhteissa ränsistyneessä talossa[37]. Turkan luona vieraillut valokuvaaja kertoi hänen olleen hetkittäin "omissa maailmoissaan"[37]. Turkka keräili lapsuudenkotinsa pihalta kiviä, joiden hän uskoi olevan tuhansia vuosia vanhoja veistoksia[36]. Toimittajan mukaan kivet kiinnostivat Turkkaa enemmän kuin mikään muu[36]. Kiviä oli kerätty huoneen täydeltä[36] ja niiden vuoksi talon pihaa oli kaivettu parin metrin syvyyteen[37]. Kivistä järjestettiin näyttely vuonna 2014[38]. Kirsikka Moring kirjoitti: "Hän on matkalla, liukumassa yksityiseen fantasiamaailmaansa."[39] Erkki Pirtola: "Turkan metodi on aina ollut regressioiden hyödyntämistä. Nyt regressio on viety loppuun."[40]

Jouko Turkka kuoli pitkäaikaiseen sairauteen palvelutalossa vuonna 2016[19]. Tieto kuolemasta tuli julkisuuteen vasta puolitoista viikkoa kuoleman jälkeen, kun Pirkkalainen-lehti kirjoitti Turkan nekrologin.

Turkka haudattiin 12. elokuuta 2016 Pirkkalan Vanhan kirkon hautausmaalle äitinsä ja isänsä viereen. Hautajaisiin kutsuttiin vain läheisimmät ihmiset.[41]

Remove ads

Tuotanto

Teatteriohjauksia

Televisio

Jouko Turkka on ohjannut Yleisradiolle televisioelokuvat Yö ja päivä (1967), Poika ei päässyt sisään (1980), Isä vieraissa (1982) ja Naiskoomikko (1983), sekä tv-sarjat Seitsemän veljestä (1989) ja Kiimaiset poliisit (1993). Neloselle hän teki poikansa Juha Turkan kanssa keskusteluohjelmaa Turkka & Turkka (1998).

Radio

Turkka ohjasi Yleisradion Radioteatterille kuunnelmat Matti Väkevä (kuunnelmaooppera, 1969), Munakokkeli (1970?), Tuotantolaitos (1971), Kohtalon sormi (1972), Erään tapaturman johdosta (1992), Turpaan, kuonoon... (1994) ja Rahanhimoni taidemarkkinoilla (1997). 1990-luvun kuunnelmat Turkka myös kirjoitti itse.[42] Kuunnelmien lisäksi Turkka piti pakinaa Jouko Turkan joulusaarna vuosina 1993-2004.[43]

Kirjat

Remove ads

Lähteet

Kirjallisuutta

Aiheesta muualla

Loading related searches...

Wikiwand - on

Seamless Wikipedia browsing. On steroids.

Remove ads
Remove ads