Uusateismi

Uusateismi on nimitys länsimaiselle 2000-luvun ateistiselle uskontokritiikille, jota ovat kirjoissaan ja muissa puheenvuoroissaan edustaneet muun muassa Richard Dawkins, Daniel Dennett, Sam Harris ja Christopher Hitchens. Ateismin entistä laajempaan näkyvyyteen vaikuttivat heidän teoksensa, Harrisin Uskon loppu (2004), Dawkinsin Jumalharha (2006), Dennettin Lumous murtuu (2006) ja Hitchensin Jumala ei ole suuri (2007).^[1] Useiden kommentoijien mukaan uusateismi ei ole ollut järjestäytynyt liike eikä siinä ole varsinaisesti uutta.^[2] Heidän mukaansa uutta oli ennen muuta se, että uusateistisia teoksia lukivat miljoonat ihmiset ja ateismi nousi laajan julkisen keskustelun kohteeksi.^[3][4]

Uusateismin ”neljä ratsumiestä”: Richard Dawkins, Christopher Hitchens, Sam Harris ja Daniel Dennett.

Määrittelyjä ja sisältöä

2000-luvun alussa islamin nousu, syyskuun 11. päivän terroriteot, kristillisen oikeiston ja fundamentalismin nousu sekä seksuaalisen hyväksikäytön tapaukset katolisessa kirkossa kiihdyttivät keskustelua uskonnoista. ”Uusateisteiksi” kutsuttuja tunnettuja ateistisia uskontokriitikoita olivat muun muassa brittiläinen biologi ja tieteen kansantajuistamisen professori Richard Dawkins, yhdysvaltalainen tietokirjailija Sam Harris, yhdysvaltalainen filosofi Daniel Dennett (1942–2024) ja toimittaja-kirjailija Christopher Hitchens (1949–2011). Ateismin näkyvyyteen vaikuttivat heidän teoksensa, Harrisin Uskon loppu (2004), Dawkinsin Jumalharha (2006), Dennettin Lumous murtuu (2006) ja Hitchensin Jumala ei ole suuri (2007).^[1][5][6] Tunnetuin kriitikoista oli Dawkins, joka muun muassa valittiin maailman johtavaksi ajattelijaksi vuonna 2013 Prospect-lehden äänestyksessä.^[7] Ateismista, tieteestä ja sekulaarista etiikasta kirjoittivat myös Peter Singer, A. C. Grayling ja Michel Onfray.^[8] Uusateistien teoksissa käsiteltiin uskontojen ja väkivallan suhdetta, uskonnon ja tieteen vastakkainasettelua sekä uskonnon suhdetta yhteiskunnalliseen taantumukseen.^[5]

Uusateistien keskeiset väittämät ovat samoja kuin aikaisemmissakin uskontokritiikin muodoissa: uskonnot ovat tiedollisesti virheellisiä ja niistä aiheutuu haittaa ihmisille.^[9] Uusateistit nojaavat luonnontieteisiin ja käyttävät niiden tuloksia ateismin perusteluna. Uusateistit kannattavat yleismaailmallisia ihmisoikeuksia.^[10] Uusateistien mukaan uskonto eli tukeutuminen yliluonnollisiin olentoihin ei tarjoa hyviä perusteluja moraalille tai tiedonhankinnalle, vaan paremmin perusteltua on edetä sekulaarin humanismin välineillä.^[11] Keskusteluun osallistuivat myös uskontokriittiset kirjailijat Salman Rushdie, Philip Pullman, Martin Amis ja Ian McEwan.^[12]

Ateistikonferenssi Melbournessa 2010.

Suuntauksen aloittaneeksi teokseksi on sanottu Sam Harrisin vuonna 2004 julkaisemaa Uskon loppua, alaotsikoltaan ”Uskonto, terrori ja järjen tulevaisuus”. Harris alkoi kirjoittaa kirjaansa heti syyskuun 2001 terroristihyökkäysten jälkeen. Monet uusateisteista olivat islamin kriitikkoja.^[13] Uusateisteille oli ominaista arvostella myös maltillisia uskovaisia siitä, että maltillinen uskonnollisuus luo maaperää uskonnolliselle fundamentalismille.^[14][15] Sam Harrisin mukaan maltillisten uskovaisten uskomukset antavat taustan, jossa ”pyhien kirjoitusten kirjaimellista tulkintaa ja uskonnollista väkivaltaa ei milloinkaan voida riittävästi vastustaa.” Victor J. Stenger (1935–2014) sanoi 9/11-iskuista: ”Tiede lennättää meidät kuuhun. Uskonto lennättää meidät rakennuksiin.” Richard Dawkins sanoi dokumentin The Root of All Evil? (2006) alkusanoissa: ”2000-luvun pitäisi olla järjen aikaa, mutta silti militantti irrationaalinen usko jälleen leviää. Uskonnollinen kiihkoilu on kytköksissä katkeriin ja loppumattomiin maailman ongelmiin – – On tullut aika järkevien ihmisten sanoa, että liika on liikaa. Uskonnollinen usko ehkäisee itsenäistä ajattelua, aiheuttaa jakavaa eripuraisuutta ja on vaarallista.”^[14]

Suomessa vastaavaa uskontokritiikkiä esittivät muun muassa fyysikko Kari Enqvist sekä uskontotieteilijät Matti Kamppinen ja Ilkka Pyysiäinen. Enqvist kirjoittaa uskonnosta Dawkinsin tavoin meeminä eli mielen viruksena: ”Paras analogia uskonnolle on tämä: usko on viruksen aiheuttama oireyhtymä.”^[16][17] Kamppisen mukaan tutkijan tulee suhtautua uskontoon kriittisesti, koska ”tieteellisen toiminnan mielekkyysehtoihin kuuluu uskontokritiikki – jumalharhaa on kritisoitava sen kaikissa muodoissa.”^[18][17] Pyysiäinen kirjoittaa teoksessaan Jumalaa ei ole (2010), että uskonto on merkittävä yhteiskunnallinen voima ja ”monenlainen pahuus seuraa suoraan uskonnosta.” Samalla Pyysiäinen muistutti, että kaiken pahan ei voi sanoa juontavan uskonnosta, sillä vaikuttavia tekijöitä on muitakin.^[19][17]

Matti Kamppisen mukaan uusateismissa uutta on lähinnä se, että samaan aikaan tuli markkinoille useita uskontokriittisiä puheenvuoroja.^[20] Termiä kritisoi esimerkiksi Tom Flynn (1955–2021), jonka mukaan ”uusateismi” ei ole liike eikä siinä ole mitään uutta, vaan uutta oli se, että suuret kustantamot julkaisivat ateistista materiaalia tunnetuilta henkilöiltä, ja näitä teoksia lukivat miljoonat ihmiset.^[3] Kulttuurintutkija Teemu Tairan mukaan uutta on ennen kaikkea historiallinen asiayhteys. Uusateismi oli tunnetun ilmiön nimi, jolla niputettiin yhteen erilaisia julkisuudessa näkyviä ateistisia ajatelijoita.^[9] Tairan mukaan Dawkins ja muut kirjoittajat onnistuivat siinä, että ateismi nousi julkisen keskustelun kohteeksi 2000-luvulla. Samanaikainen internetin yleistyminen maailmassa auttoi ateismin leviämistä ja ateistien verkostoitumista.^[4] Monet uskontojen edustajat ottivat kantaa uskontokritiikkiin ja puolustivat omia näkemyksiään.^[14]

Matti Kamppisen mukaan uusateistit toivat selkeästi esiin kysymykset, onko uskonnoista lainkaan hyötyä ja onko uskonnoille järkisyitä. Kamppisen mukaan uusateistien argumentit saivat kielteisen vastaanoton piireissä, joissa uskonnollista maailmankuvaa pidettiin oletusarvona. Uusateismin laajempi tausta, tieteelliseen ajatteluun nojaava sekulaari humanismi sai keskustelussa vähemmän huomiota osakseen. Kamppisen mukaan tieteellinen uskonnontutkimus on sitoutunut ateismin edustamaan todellisuuskuvaan, minkä hermeneuttiset ja postmodernit ajattelijat ovat kiistäneet.^[21]

Historioitsija Nathan G. Alexanderin mukaan uusateistinen liike saavutti 2010-luvun puolivälissä keskeisen tavoitteensa ateismin tuomisessa julkisuuteen. Uskonnollisuus väheni kaikissa länsimaissa, eikä liikkeelle ollut enää samaa tarvetta. Kun uusateistien keskeinen viesti oli saatu ihmisten tietoisuuteen, muut ajankohtaiset kysymykset alkoivat viedä liikkeen toimijoiden aikaa. Islamilainen terrorismi painui taka-alalle, kun taas äärioikeisto nousi. Uskonnollinen oikeisto keskittyi uskonnon sijasta konservatiiviseen identiteettiin. Maailmanlaajuisesti uskontokritiikille on kuitenkin Alexanderin mukaan edelleen tarvetta.^[22]

Uskontokritiikin sisältö

Richard Dawkins: Jumalharha (2006).

Uusateistit hyödyntävät luonnontieteitä sekä arvostellessaan teistisiä uskomuksia että esittäessään selityksiä uskontojen synnylle. He pitävät tieteellistä lähestymistapaa parhaana keinona saada tietoa todellisuudesta, ja katsovat, että käsitys voi olla oikeutettu vain, jos sille on riittävästi todisteita. Heidän johtopäätöksensä on, että tiede ei tue jumalien olemassaoloa vaan pikemminkin viittaa siihen, ettei jumalia todennäköisesti ole.^[23]

Uusateistit kritisoivat uskoa, koska se voi olla perusteetonta luottamusta ilman todisteita tai todisteita vastaan. Daniel Dennett on kyseenalaistanut, uskovatko uskovaiset todella jumalan olemassaoloon, vai uskovatko he vain uskomiseen Jumalaan. Dennettin mukaan jumala-käsite on niin epämääräinen, ettei edes voida tietää, mistä väitteessä ”Jumala on olemassa” puhutaan. Uusateistien mielestä jumala-hypoteesia ei tarvita, koska tiede pystyy selittämään sen, mitä ennen selitettiin jumalilla. Esimerkiksi kaikkeuden luojaan perustuvan jumalatodistuksen katsotaan epäonnistuvan, koska se ei sulje pois muita selityksiä kaikkeuden olemassaololle. Myös maailmassa vallitseva pahuus ja kaikkeuden ilmeinen suunnittelemattomuus ovat perinteisiä syitä epäillä kaikkivaltiaan luojajumalan olemassaoloa. Perinteisen kritiikin mukaan luojajumala edellyttäisi itse luojaa, ja näin ei lopulta selittäisi mitään.^[23]

Uusateistien mukaan uskonto on alkuperältään evoluution tuottama ilmiö, joka juontuu kognitiivisista prosesseista. Dennettin mukaan uskonnon synnyn taustalla on niin sanottu hyperaktiivinen toimijantunnistusjärjestelmä eli taipumus havaita toimijuutta tapahtumissa. Kun ilmiö on riittävän hämmentävä, ihmismieli keksii näkymättömiä olentoja. Dennett hyödyntää kulttuuristen kopioitujien käsitettä, jonka Dawkins on nimennyt meemiksi. Lisäksi uusateistit ovat painottaneet ihmisten herkkäuskoisuutta ja sitä, kuinka uskontojen perustajat ovat hyödyntäneet tätä ominaisuutta. Dawkinsin mukaan ihmiset ovat evoluution sivutuotteena kehittyneet alttiiksi auktoriteettiuskolle.^[23] Dennettin suosittelema uskonnon tieteellinen tutkimus on vaikuttanut monitieteiseen keskusteluun uskonnon synnystä.^[24]

Harris, Dawkins ja Hitchens tuomitsevat uskonnon moraalisesti: heidän mukaansa uskonnolliset uskomukset ja käytännöt ovat aiheuttaneet paljon pahaa. He mainitsevat esimerkkeinä itsemurhaiskut, inkvisition, uskonsodat, noitavainot, homofobian, abortin ja eutanasian vastustuksen sekä lasten leimaamisen uskonnollisiksi. Uusateistit ovat viitanneet moraalin biologisiin juuriin, moraalisuuden onnellisuutta lisäävään vaikutukseen ja tietoisten olentojen kärsimyksen vähentämiseen oikean ja väärän mittapuuna.^[23]

Kritiikki kyseenalaistaa pyhät kirjoitukset tiedon tai moraalin lähteenä. Dennett on sanonut, että kuka tahansa voi siteerata Raamattua todistaakseen mitä tahansa. Harris pitää hämmästyttävänä sitä, että niin tavallinen kirja kuin Raamattu voi yhä joidenkin mielestä olla kaikkitietävän olennon tuote. Richard Dawkinsin mielestä Vanhan testamentin Jumala on todennäköisesti kaikkein vastenmielisin hahmo koko kaunokirjallisuudessa. Vaikka Jeesus on parannus Vanhan testamentin moraalihirviöön verrattuna, Dawkins katsoo, että Uuden testamentin sovitusoppi on lähes yhtä moraalisesti vastenmielinen kuin kertomus Abrahamista valmistautumassa uhraamaan Iisakin.^[23]

Uusateismi ja henkisyys

Uusateistien suhde henkisyyteen on ollut myönteinen, kun siihen ei ole liittynyt uskoa yliluonnollisuuteen. Uusateistit ovat arvostelleet monoteististen uskontojen käsityksiä ja käytäntöjä. Uusateistit ovat kirjoittaneet muun muassa luontoon liittyvistä syvistä tunnekokemuksista ja meditaatiosta. Richard Dawkins on nähnyt henkisyyden kykynä ihmetellä kaikkeuden laajuutta, kauneutta ja elämän moniulotteisuutta. Dawkinsin mukaan todellisuus on itsessään runollisempi kuin ihmisten keksimät myytit. Tieteen etu uskontoihin on Dawkinsin mukaan siinä, että se kuvaa kaikkeutta totuudenmukaisesti. Sam Harris on kirjoittanut buddhalaiseen filosofiaan perustuvasta meditaatiosta. Harrisin mukaan meditaatio voi olla väline, joka johdattaa ajattelemaan kaiken syntyvän keskinäisessä riippuvuussuhteessa. Tästä seuraava minäkeskeisyyden ylittäminen voi olla tie rakkauteen ja myötätuntoon.^[25]

Dennett on puhunut naturalistisesta hengellisyydestä. Se perustuu hänen mukaansa epäitsekkyyteen ja uteliaisuuteen todellisuuden monimutkaisuutta kohtaan, mikä johtaa oivallukseen siitä, kuinka vähäisiä inhimilliset huolenaiheet ovat kokonaisuuden rinnalla. Hitchensin mukaan luonnollinen todellisuus on itsessään riittävän ihmeellinen. Hän toivoo uutta valistusta, joka perustuu tieteelliseen tutkimukseen ja synnyttää ajan mittaan entistä inhimillisemmän sivilisaation.^[23]