Johann Wolfgang von Goethe
saksalainen kirjailija, tieteilijä ja yleisnero (1749–1832) From Wikipedia, the free encyclopedia
Remove ads
Johann Wolfgang Goethe, vuodesta 1782 lähtien aateloituna von Gothe (saks. ⓘ (ohje)) ; 28. elokuuta 1749 Frankfurtin vapaakaupunki – 22. maaliskuuta 1832 Weimar, Saksi-Weimar-Eisenachin suurherttuakunta, Saksan liitto) oli saksalainen yleisnero: runoilija, romaanikirjailija, näytelmäkirjailija, humanisti, tutkija, harrastajataiteilija, asianajaja, Weimarin hoviteatterin johtaja vuosina 1791–1817,[1] kriitikko sekä salaneuvos ja kymmenen vuoden ajan myös Weimarin herttuakunnan pääministeri.[2]
.jpg)
Goethea pidetään saksankielisen kaunokirjallisuuden vaikutusvaltaisimpana hahmona. Hänen asemaansa voi verrata Saksan merkittävimpiin filosofeihin, jotka usein ammensivat hänen ajatuksistaan, sekä säveltäjiin, jotka usein sävelsivät hänen teoksiaan. Saksankielisten maiden kirjallisuudessa hänellä on ollut niin hallitseva asema, että jo 1700-luvun lopusta lähtien Goethen teoksia kuvattiin "klassikoiksi".[2]
Euroopassa Goethe on romantiikan keskeinen ja ylittämätön edustaja, joka oli samassa suhteessa valistuksesta alkaneeseen kulttuuriin kuin William Shakespeare renessanssiin ja Dante sydänkeskiajan kulttuuriin. Hänen näytelmänsä Faust kuuluu Euroopan pisimpiin runoelmiin John Miltonin Kadotetun paratiisin ja Danten Jumalaisen näytelmän ohella.[2]
Goethe oli Weimarin klassikkoihin kuuluva uushumanisti, joka vaikutti myös suomalaiseen kansallisromanttiseen kirjallisuuteen. Goethen kuuluisa nuoruudenteos on kirjeromaani Nuoren Wertherin kärsimykset (1774), ja hänen pääteoksensa on kaksiosainen, runomuotoon kirjoitettu näytelmä Faust (1808, 1832).[3]
Goethe oli yksi harvoista Saksan 1700-luvun kirjallisen renessanssin hahmoista, jotka elivät porvarillista elämää, sillä toisin kuin useimmilla kollegoistaan, hänellä ei varakkaan perheen lapsena ainakaan aluksi ollut tarvetta etsiä tukea ruhtinailta. Frankfurt, jossa hän syntyi, oli kaupan ja rahamaailman keskus ja itsehallinnollinen tasavalta, kaupunkivaltio Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan sisällä.[2]
Remove ads
Suku ja koulutus
Johann Wolfgangin isä oli lakitieteen tohtori Johann Kaspar Goethe (1710–1782), varakkaan räätälin ja majatalonpitäjän poika, joka kuului Frankfurtin varakkaimpiin porvareihin ja eli mukavasti perintörahoillaan. Opiskeltuaan lakia Leipzigissa ja Strasbourgissa sekä kierrettyään Italiassa, Ranskassa ja Alankomaissa, Johann Kaspar Goethe omistautui kirjojen ja maalausten keräilyyn sekä lastensa koulutukseen. Goethen äiti Katharina Elisabeth Textor (1731–1808), oli yksi Frankfurtin korkeimman virkamiehen tyttäristä ja eloisa nainen.[2]
Johann Wolfgang oli seitsemästä lapsesta vanhin, hänen lisäkseen aikuiseksi asti eli vain vuotta nuorempi sisar Cornelia, naim. Schlosser (1750–1777), jonka kanssa hän oli läheinen.[2]
Johann Wolfgang sai säätyläisen poikana ajalle tyypillisesti opetusta kotona laajasti sivistyneeltä isältään ja kotiopettajilta16-vuotiaaksi asti.[4] Opetusohjelmaan kuului historiaa, matematiikkaa, maantiedettä, miekkailua, tanssia ja piirtämistä. Ranskan kielen hän oppi niin perusteellisesti, että hän kykeni puhumaan sitä yhtä hyvin kuin äidinkieltään. Goethen isällä oli selkeät näkemykset hänen koulutuksestaan, ja hän halusi poikansa noudattavan samaa mallia kuin hän itse: opiskelevan lakia, hankkivan kokemusta Wetzlarissa sijaitsevassa Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan korkeimmassa oikeudessa ja lopulta täydentävän sivistystään laajemmin Grand Tour matkalla Italiaan, jonka jälkeen hän voisi mennä naimisiin ja asettua aloilleen, ehkäpä nousta vastuulliseen asemaan kaupunginhallinnossa, jota isä ei ollut pystynyt tekemään. Vastahakoisesti ja jonkin verran viiveellä Goethe noudatti isänsä ohjeita, vaikka hän ei saanut viimeisiä vaiheita päätökseen ennen kuin muutamia vuosia isänsä kuoleman jälkeen.[2]
Johann Wolfgang aloitti 16-vuotiaana lakitieteen opinnot Leipzigin yliopistossa. Nuori Goethe keskittyi kuitenkin juridiikan sijasta kirjallisuuteen ja hauskanpitoon. Vuonna 1768 hän joutui sairastuttuaan palaamaan vanhempiensa luokse. Susanna von Klettenberg (1723–1774) tutustutti Goethen pietismiin, mikä vaikutti hänen tuotantoonsa.[5]
Adam Friedrich Oeserin – tuolloin Roomassa asuvan taidehistorioitsija Johann Winckelmannin ystävän ja opettajan – johtamassa piirustusakatemiassa Leipzigin yliopistossa Goethesta tuli epäsuorasti yksi Winckelmannin oppilaista. Goethella oli lähes valmiina raamatullinen näytelmä ja moralistinen romaani aloittaessaan yliopisto-opinnot, mutta luettuaan ne ystävilleen hän pröystäilevästi poltti ne edistyneelle maulleen sopimattomina ja alkoi kirjoittaa eroottista runoja sekä vuonna 1767 aloitettua pastoraalinäytelmää Die Laune des Verliebten (Rakastajan oikku).[2]
Goethe rakastui majatalonpitäjän tytär Käthchen Schönkopfiin, mutta tämä piti parempana jotakuta vakaampaa lakimiestä. Hänen sulhasestaan tulikin Leipzigin varapormestari. Goethe kosti aloittamalla ensimmäisen kunnianhimoisemman näytelmänsä, Die Mitschuldigenin (1787; ”Syylliset osakkaat”), runokomedian, joka kuvaa naisen katumusta vuoden kestäneen avioliiton jälkeen väärän miehen kanssa. Hänen henkinen tilansa heikkeni, ja hänen terveytensä petti – hän saattoi saada tuberkuloosikohtauksen – ja syyskuussa 1768 hän palasi kotiin Frankfurtiin ilman tutkintoa. Uusi sairausjakso vei hänet ilmeisesti lähelle kuolemaa, ja sen jälkeen hän koki lyhyen kääntymyksen vapaa-ajattelusta evankeliseen kristinuskoon. Samaan aikaan hän kuitenkin opiskeli vakavasti alkemiaa ja oli saattanut jo muodostaa ajatuksen näytelmän kirjoittamisesta Faustista, puolittain legendaarisesta hahmosta, joka myy sielunsa Paholaiselle tiedon ja vallan vuoksi, ja josta tuli Goethen tärkeimmän teoksen aihe.[2]
Remove ads
Strasbourg, kirjallisen uran alku
Sairausloman jälkeen Goethe jatkoi lakitieteen opiskelua Strasbourgin yliopistossa. Johann Gottfried von Herder tutustutti Goethen Homerokseen, William Shakespeareen, James Macphersonin Ossianin lauluihin ja gotiikkaan.[5] Valmistuttuaan lakitieteen lisensiaatiksi vuonna 1771 Goethe toimi jonkin aikaa asianajajana Frankfurtissa. Samoihin aikoihin hän alkoi saada mainetta kirjailijana. Vuonna 1774 ilmestyi kirjeromaani Nuoren Wertherin kärsimykset, josta tuli nopeasti suurmenestys joka puolella Eurooppaa. Romaanin päähenkilö Werther ajautuu onnettoman rakkauden vuoksi itsemurhaan, ja tarina teki lukijoihin niin vahvan vaikutuksen, että nuorison keskuuteen levisi itsemurhaepidemia.[6] Tätä Goethen romaania pidetään hyvin leimallisena saksankielisessä kirjallisuudessa vuosina 1767–1785 vallinneelle Sturm und Drang -kaudelle.
Goethe opiskeli tohtorin tutkintoa varten Strasbourgin yliopistossa huhtikuusta 1770 elokuuhun 1771. Hän oli päässyt pois kristillisestä kaudestaan, ja valitsi väitöskirjansa aiheeksi mahdollisesti järkyttävän aiheen kirkko-oikeudesta. Se käsitteli muinaisen juutalaisen uskonnon luonnetta. Väitöskirja, jossa kyseenalaistettiin kymmenen käskyn asema, osoittautui liian skandaalimaiseksi, kuten hän kenties tarkoittikin, ja hän suoritti sen sijaan latinan suullisen kokeen oikeustieteen lisensiaatin tutkintoa varten (joka sopimuksen mukaan antoi myös tohtorin arvonimen). Hänen lakitieteen koulutuksensa osoittautui hyödylliseksi myöhemmässä elämässä: toisin kuin monet kirjalliset aikalaisensa, joilla oli tausta teologiassa, filosofiassa tai klassillisessa filologiassa, hän oli alusta alkaen käytännönläheinen mies.[2]
Strasbourg oli myös Goethen kohtaaman älyllisen ja emotionaalisen heräämisen tapahtumapaikka. Talvella 1770–1771 Johann Gottfried von Herder, jo kuuluisa nuori kirjallinen älykkö, oleskeli Strasbourgissa silmäleikkausta varten. Pitkien keskustelujensa aikana pimeässä huoneessa Goethe oppi tarkastelemaan kieltä ja kirjallisuutta uudella, lähes antropologisella tavalla: kansallisen kulttuurin ilmaisuna, osana tietyn kansan historiallisesti erityistä neroutta, joka ajoittain keskittyi yksilöiden nerouteen, kuten Shakespeareen tai Skotlannin rajaseutuballadien nimettömiin kirjoittajiin tai 1500-luvun Saksassa Martti Lutheriin.[2]
Herder alkoi pian ajatella Goethea tuollaiseen rooliin omana aikanaan, kun taas Goethe vastasi Herderin innostukseen suullisesta kirjallisuudesta keräämällä tusinan verran kansanlauluja vanhoilta naisilta Strasbourgin ulkopuolella olevista saksankielisistä kylistä ja kokeilemalla itsekin joidenkin kirjoittamista. Kierrellessään Elsassin maaseutua ratsain Goethe tuli tietoiseksi äidinkielensä kansanomaisista juurista samaan aikaan, kun hän – osittain aikansa englantilaisen sentimentalistisen kirjallisuuden vaikutuksesta, josta esimerkkinä on Laurence Sternen Sentimental journey through France and Italy (1768) – alkoi tuntea maiseman emotionaalista vetovoimaa. Hän ymmärsi myös, että Strasbourgin katedraali oli arkkitehtoninen mestariteos, vaikka sen gotiikan tyylinen arkkitehtuuri, jota hän virheellisesti luuli enemmän saksalaiseksi kuin ranskalaiseksi, oli tuolloin yleisesti ottaen aliarvostettu. Hän aloitti esseen, Von deutscher Baukunst (1773; ”Saksalaisesta arkkitehtuurista”), ylistääkseen sen arkkitehtia.[2]
.jpg)
_(1).jpg)
Kaiken huipuksi hän rakastui uudelleen. Pienessä Sesenheimin kylässä lähellä Reiniä, luterilaisen pastorin pientilalla, Goethe löysi maalaisparatiisin, joka näytti olevan ruumiillistuma kaikesta siitä, mitä Herder oli inspiroinut häntä ajattelemaan saksalaisena elämäntapana. Hänen suhteensa pastorin tytär Friederike Brioniin (1752–1813) oli lyhyt ja intensiivinen, mutta hän oli jo kauhuissaan avioliitosta ja siihen liittyvästä sitoutumisesta. Saatuaan lisensiaatin tutkinnon Strasbourgin yliopistosta hän jätti Friederiken ja palasi Frankfurtiin. Friederike sai tietää suhteen loppumisesta vasta Goethen Frankfurtista lähettämästä kirjeestä. Friederiken pysyi naimattomana koko elämänsä. Petettyjen naisten teema kulkee läpi kaikkien Goethen seuraavien kahdeksan vuoden ja sen jälkeisten kirjoitusten.[2] Rakkaustarinaa on kuvailtu teoksessa Tarua ja totta elämästäni (Aus meinem Leben. Dichtung und Wahrheit) sen toisessa ja kolmannessa osassa (1812–1814).
Remove ads
Frankfurt
Frankfurtissa Goethe aloitti asianajotoimiston pidon, mutta Herderin avaamat uudet kirjalliset mahdollisuudet viettivät mukanaan. Hänen levoton omatuntonsa hylätyn Friederiken suhteen yhdistettynä 1500-luvulla eläneen rosvoparoni Götz von Berlichingenin muistelmien inspiraatioon antoi hänelle näytelmän aineksen tavalla – shakespearelaisella ja germaanisella – jonka hän uskoi Herderin hyväksyvän. Syksyllä 1771 kuudessa viikossa kirjoitettu ensimmäinen luonnos, Geschichte Gottfriedens von Berlichingen mit der eisernen Hand, dramatisirt (”Gottfried von Berlichingenin historia rautakäden kanssa, dramatisoitu”), joka myöhemmin nimettiin yksinkertaisesti Götz von Berlichingeniksi, käänsi englanniksi Walter Scott, joka Goethen esimerkistä inspiroitui ajattelemaan oman paikallishistoriansa käyttöä romaaniensa aineistona. Se sisältää kuitenkin myös keksityn rakkausjuonittelun, joka keskittyy heikkotahtoiseen Weislingeniin, mieheen, joka ei kykene pysymään uskollisena kunnon naiselle ja pettää yhteiskuntaluokkansa loistavan uran vuoksi.[2]
Götziä ei julkaistu heti, mutta se tuli muutamien ystävien tietoon käsikirjoituksen kautta. Goethea, jolla oli jo hyvät suhteet Darmstadtin sivistyneessä paikallishovissa, pyydettiin aloittamaan arvioiden kirjoittaminen uuteen frankfurtilaiseen älymystön julkaisuun, Frankfurter Gelehrte Anzeigeniin (”Frankfurtin kirjakatsaus”), joka suhtautui vihamielisesti Saksan ruhtinaskuntien, erityisesti Preussin ja Itävallan valistuneeseen despotismiin. Näin hänestä tuli käytännössä osa kirjallisuusliikettä, joka myöhemmin tunnettiin nimellä Sturm und Drang. Sekä kyseisen liikkeen poliittinen liberalismi että sen sitoutuminen Herderin ihanteeseen saksalaisesta kansalliskulttuurista näkyvät selvästi Götzissä.[2]
Keväällä 1772 Goethe, yhä kuuliaisesti isänsä suunnitelmaa noudattaen, meni hankkimaan käytännön juridiikan kokemusta korkeimmalle tasolle: Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan korkeimpaan oikeuteen Wetzlariin. Siellä hän rakastui jälleen, mutta tällä kertaa ei ollut vaaraa mahdollisesta avioliitosta, koska hänen kesäkuussa 1772 tanssiaisissa tapaamansa Charlotte ("Lotte") Buff (1753–1828) oli ollut jo kihloissa vuodesta 1768 lähtien. Vietettyään emotionaalisesti piinaavan kesän, jonka Charlotte oli enimmäkseen viettänyt sulhasensa kanssa, Goethe irtautui syyskuussa ja palasi Frankfurtiin. Hieman myöhemmin hän kuuli, että toinen nuori wetzlarilainen asianajaja, Carl Wilhelm Jerusalem, jota hän oli tuntenut vain vähän, oli ampunut itsensä; huhuttiin, että hän oli tehnyt niin toivottomasta rakkaudesta naimisissa olevaan naiseen.[2] Charlotte avioitui Hannoverin vaalipiirikunnan lähetystösihteeri Johann Christian Kestnerin kanssa vuonna 1773 ja heille syntyi 12 lasta.
Vuonna 1773 lakitiede käytti osan Goethen ajasta, mutta suurin osa siitä meni kirjalliseen työhön – draamallinen katkelma Prometheus on peräisin tältä ajalta – ja Götzin tarkistetun version yksityisjulkaisun valmisteluihin kesällä. Tämä julkaisu teki hänestä tunnetun yhdessä yössä, vaikka se olikin taloudellinen katastrofi. Vuonna 1774 vielä suurempi kirjallinen menestys toi hänelle eurooppalaista mainetta. Hän yhdisti Wetzlarin kokemustensa kaksi elementtiä – suhteensa Lotten kanssa, jos sitä sellaiseksi voi kutsua, ja Jerusalemin myöhemmän itsemurhan – kirjeromaaniksi, joka oli mallinnettu Jean-Jacques Rousseaun Julie eli Uusi Heloïse (1761) teoksen mukaan. Kahden kuukauden aikana vuoden alussa kirjoitettu Die Leiden des jungen Werthers (Nuoren Wertherin kärsimykset) ilmestyi samana syksynä mikkelinpäivänä ja vangitsi kokonaisen sukupolven mielikuvituksen. Se käännettiin lähes välittömästi ranskaksi ja vuonna 1779 englanniksi.[2]
Tinkimätön keskittyminen päähenkilön näkökulmaan – kenenkään muun kirjeitä ei välitetä lukijalle – mahdollistaa emotionaalisen ja älyllisen hajoamisen kuvaamisen sisältäpäin ja selittää osittain yleisön reaktion voimakkuuden. Teos, joka näytti hyväksyvän sekä aviorikoksen että itsemurhan, herätti paljon moraalista paheksuntaa, mutta 35 vuoden ajan Goethe tunnettiin ensisijaisesti Wertherin kirjoittajana. Hän houkutteli heti kävijöitä kaikkialta Saksasta – heidän joukossaan oli 17-vuotias Weimarin prinssi Karl August, joka oli tulossa täysi-ikäiseksi ja siten ottamaan haltuunsa Weimarin herttuakunnan hallinnon ja joka lumosi runoilijan sähköisen persoonallisuuden tavatessaan hänet joulukuussa 1774.[2]
Vuodet 1773–1776 olivat Goethen elämän tuotteliainta ajanjaksoa: runoja ja muita teoksia, pääasiassa katkelmia, virtasi ulos. Clavigo (1774), nuoruudenrakkautensa Friederike Brion-teemainen tragedia kirjoitettiin viikossa, ja näytelmät Stella ja Egmont aloitettiin. Stella (1776) kuvaa maalauksellisena realismin ja itsekeskeisyyden sekoituksena kahteen naiseen rakastunutta miestä, joka löytää epätavanomaisen ratkaisun tavanomaiseen konfliktiinsa aloittamalla kolmen hengen välisen suhteen (ménage à trois). Samanlainen keino päättää mahdollisesti vieläkin rohkeamman yksinäytöksisen näytelmän Die Geschwister (1787), joka on kirjoitettu vuonna 1776. Egmont (1788), toinen historiallinen draama, mutta muodollisesti Götziä hallitumpi, käyttää Alankomaiden itsenäisyyssodan (kahdeksankymmenvuotinen sota) teemaa aloittaakseen selkeämmän hyökkäyksen byrokraattisen ja sotilaallisen despotismin kulttuurista köyhyyttä vastaan. Samoin suunnilleen tähän aikaan Goethen etuoikeutetut tuttavat mainitsevat ensimmäisen kerran nähneensä Faustin kehittyvän käsikirjoituksen.[2]
Vuosi 1775 oli Goethelle päätöksen vuosi, ja kysymys kiteytyi hänelle jälleen kerran epätyydyttävässä rakkaussuhteessa: voisiko hän asettua aloilleen Frankfurtiin ja mennä naimisiin ja silti säilyttää kirjallisen tuotteliaisuutensa? Hän kihlautui frankfurtilaisen pankkiirisuvun tyttären Anne Elisabeth (”Lili”) Schönemannin (1758–1817) kanssa, joka oli sopiva ja viehättävä kumppani. Mutta hän pelkäsi edelleen joutuvansa sidotuksi, ja toukokuussa 1775 sanomatta sanaakaan Lilille, hän yhtäkkiä lähti ihailevien vierailijoiden kanssa, joita hän ei ollut koskaan ennen tavannut, matkalle Etelä-Saksaan. Näennäisenä tarkoituksena oli vierailla sisar Cornelian luona, joka oli nyt naimisissa, mutta Goethe aikoi myös jatkaa (jos mahdollista) Sveitsiin, jota tuolloin pidettiin laajalti poliittisen ja henkilökohtaisen vapauden kotina. Hän saattoi jopa leikitellä ajatuksella Italian vierailusta, joka hänen isänsä koulutussuunnitelmassa olisi ollut avioliiton alkusoitto. Pukeutuneena Wertherin käyttämään ja kuuluisaksi tekemään asuun – siniseen hännystakkiin, kellanruskeaan liiviin ja housuihin – seurue saapui lopulta Zürichiin. Veneretki johti yhden Goethen täydellisimmistä runoista, ”Auf dem See” (”Järven rannalla”) kirjoittamiseen, ja sitä seurasi kävelykierros vuorilla Goethen tehdessä luonnoksia koko ajan. Ylhäällä Sankt Gotthardin solassa hän mietti tietä alas Italiaan, mutta kääntyi pois Lilin ja kodin suuntaan.[2]
Muutaman viikon kuluttua hänen paluustaan Frankfurtiin Goethen kihlaus Lili Schönemannin kanssa oli kuitenkin päättymässä. Hänen kotikaupunkinsa oli ilmeisesti alkanut tuntua hänestä tukahduttavan maalaiselta, sen näkymät liian kapeilta kenellekään, joka oli kiinnostunut aidosti kansallisesta saksalaisesta kirjallisuudesta. Hän oli saanut kutsun Weimarin nuoren uuden herttuan hoviin. Ehkäpä valistuneiden despoottien Saksa hän olisi voinut ajatella, tarjoaisi paremman näyttämön hänen kyvyilleen. Mutta syksyn ajan hän odotti turhaan vaunuja, jonka herttua Karl August oli luvannut lähettää hakemaan häntä, ja sopimalla isänsä kanssa hän lähti sen sijaan Italiaan. Heti hänen lähdettyään kauan odotetut vaunut saapuivat, ajoivat häntä takaa ja saavuttivat hänet Heidelbergissä. Kaikki hänen suunnitelmansa muuttuivat, ja hän saapui Weimariin 7. marraskuuta. Yksitoista vuotta tulisi kulumaan ennen kuin matka Italiaan alkaisi uudelleen.[2] Lili Schönemann avioitui vuonna 1778 paroni Bernhard Friedrich von Türckheimin kanssa ja heille syntyi viisi lasta.
Remove ads
Weimar
Weimarin herttua Karl August (1757–1828) vaikuttui Goethen kirjallisista kyvyistä ja tarjosi tälle vuonna 1775 työtä herttuakunnassaan. Weimarista tuli Goethen kotikaupunki hänen loppuiäkseen. Hänestä tuli moni-alainen poliitikko, joka vastasi muun muassa ulko-, opetus-, kulkulaitos- ja rahaministerin tehtävistä. Lisäksi hän toimi sotaministerinä yhteistyössä herttuan kanssa. Kaiken tämän ohella hän jatkoi työtään kirjailijana.[2]
Aikaa riitti myös tieteellisille harrastuksille, muun muassa kasvitieteelle ja geologialle. Perustettiin myös Weimarin teatteri, jossa Goethe toimi käsikirjoittajana, ohjaajana, lavastajana ja näyttelijänä. Hänen ansiostaan vähäpätöisestä Weimarista kehittyi eurooppalainen kulttuurikeskus, syntyi Weimarin klassismi, joka veti puoleensa aikansa lahjakkaimpia tutkijoita ja taiteilijoita. Kaikkein kuuluisin näistä Goethen jälkeen Weimariin muuttaneista taiteilijoista oli kirjailija Friedrich Schiller.[2]
.jpg)
Weimarissa Goethe saattoi ottaa osaa julkisiin asioihin, jotka Frankfurtissa olisivat olleet hänelle mahdollisia vasta 40 vuoden kuluttua, jos silloinkaan. Pian kävi selväksi, että häneltä odotettiin enemmän kuin vain ohimenevää vierailua muodikkaana henkilönä. Herttua Karl August osti hänelle kesähuvilan ja siihen liittyvän puutarhan aivan kaupunginmuurien ulkopuolelta ja maksoi niiden kunnostamisen. Kuusi kuukautta saapumisensa jälkeen Goethe nimitettiin hallitsevan salaneuvoston jäseneksi (salaneuvos, Geheimrat) – herttuaa neuvoi hänen lisäkseen kaksi muuta jäsentä – ja Johann Gottfied von Herder kutsuttiin herttuakunnan luterilaisen kirkon priimakseksi[2] sekä yleis-superintendentiksi.[7]
Vaikka Goethella oli aluksi vain vähän tehtäviä herttua Karl Augustin seurassa toimimisen ja hovivierailujen järjestämisen lisäksi, hän alkoi pian kerryttää arkipäiväisempiä vastuita ja häntä motivoi ainakin aluksi ajatus uudistetusta ruhtinaskunnasta, jota hallittaisiin valistuksen periaatteiden mukaisesti kaikkien alamaisten eikä vain maanomistaja-aateliston hyödyksi. Paljon riippui tietenkin pienen valtion taloudesta. Weimarissa, joka koostui pääasiassa laajoista Thüringeninmetsän alueista, oli tuskin lainkaan teollisuutta ja luonnonvaroja oli vähän. Ilmenaun lähellä sijaitsevilla kukkuloilla oli kuitenkin aikoinaan ollut hopeakaivos, ja Karl August uskoi Goethen tehtävän saada se uudelleen toimintaan.[2]
Yli 20 vuoden ajan Goethe kamppaili tehtävän kanssa – valmisteli lakiasioita, kokosi osakkeenomistajia, laitteita ja asiantuntijahenkilöstöä, perehtyi kaivostoimintaan ja geologiaan – mutta kärsiäkseen tappion kuilujen toistuvien tulvien ja ennen kaikkea lopulta talteen otetun malmin heikon laadun vuoksi. Vuonna 1779 hän otti vastaan sotakomission sekä kaivos- ja tiekomissioiden tehtävät, ja vuonna 1782, kun herttuakunnan valtiovarainministeri lähti hämmentyneenä, hän suostui toimimaan tämän sijaisena kahden ja puolen vuoden ajan. Virka teki hänestä käytännössä – vaikkakaan ei tosiasiallisesti – pääministerin ja herttuakunnan tärkeimmän edustajan yhä monimutkaisemmissa diplomaattisissa asioissa, joihin herttua Karl August tuolloin osallistui. Siksi oli välttämätöntä aateloida hänet, ja vuonna 1782 hänestä tuli "von Goethe" ja hän muutti suureen taloon Frauenplanilla, josta yhtä keskeytystä lukuun ottamatta tuli hänen kotinsa Weimarissa loppuelämäkseen.[2]
Goethea kiehtoi hovin maailma. Hän ymmärsi, luultavasti tiedostamattaan, että itsevaltaiset ruhtinaskunnat edustivat Saksan poliittista tulevaisuutta paremmin kuin se keskiluokkainen vapaakaupunki, josta hän oli kotoisin, tai imperiumi, joka oli sen olemassaolon perustuslaillinen kehys. Hän piti myös ajatuksesta – jota hän edusti katkelmallisessa eepoksessa Die Geheimnisse (”Mysteerit”) vuosina 1784–1785 ja myöhemmin Wilhelm Meister -romaaneissaan – jalosta, itsekurianalaisesta yhteiskunnasta, joka omistautuu omalle kulttuurilleen ja maailman parantamiselle.[2]
Todellisuus ei luonnollisestikaan vastannut tätä ihannetta – Weimarin hovi oli pikkumainen, panetteleva ja hienosteleva – mutta hovirouva Charlotte von Steinissa (1742–1827), herttuan ratsumestari puolisossa,[8] Goethe luuli näkevänsä ihanteen ruumiillistuneena. Hän tunsi olevansa määrätty tälle naiselle jo ennen kuin tapasi hänet, ja kymmenen vuoden ajan, joiden aikana he olivat platonisia rakastavaisia, hän antoi naisen harjoittaa itseensä poikkeuksellista lumousta. Hän näki Charlottessa täyttymyksen kaipauksesta tyyneyteen myrskyn ja stressin jälkeen, jota hän ilmaisi kahdessa "Wandrers Nachtlieder" -laulussaan, joista toinen – vuonna 1780 kirjoitettu ”Über allen Gipfeln” (”Yli kaikkien huippujen”) on luultavasti tunnetuin hänen kaikista runoistaan.[2]
Aatelointinsa myötä Goethen voitaisiin ajatella saavuttaneen uransa huipun. Hänen kirjallinen tuotantonsa oli kuitenkin alkanut kärsiä. Vuoteen 1780 asti hän jatkoi omaperäisten ja merkittävien teosten tuottamista, erityisesti vuonna 1779 julkaistun aivan uudenlaisen proosanäytelmän Iphigenie auf Tauris (Ifigeneia Tauriissa), joka kuvaa paranemisprosessia, jonka hän katsoi johtuvan rouva von Steinin vaikutuksesta emotionaalisesti latautuneen veli-sisarsuhteen kontekstissa ja syvällisenä moraalisena ja teologisena uudelleenkoulutuksena. Sen jälkeen hän kuitenkin huomasi yhä vaikeammaksi saada mitään valmiiksi, ja ohentunut runouden virtaus melkein kuivui.[2]
Hän piti itseään kirjailijana liikkeellä pakottamalla itsensä kirjoittamaan yhden romaanin, Wilhelm Meisters theatralische Sendung (Wilhelm Meisterin teatteritehtävä) joka vuosi vuoteen 1785 asti. Karkealla ja ironisella tavalla, joka tuo mieleen englantilaisen kirjailijan Henry Fieldingin, se kertoo lahjakkaasta nuoresta miehestä, joka tähtää kuuluisuuteen uudistetussa Saksan kansallisessa teatterikulttuurissa. Aluksi juoni oli läpinäkyvän omaelämäkerrallinen, mutta Goethen oma kehitys poikkesi vähitellen sankarinsa kehityksestä, ja romaani pysyi käsikirjoituksena hänen elinaikanaan. Kymmenen vuoden päästä Goethe luopui kokonaan sen julkaisemisesta; hänen viimeinen pitkä teoksensa, joka painettiin ennen hiljaisuutta oli Stella vuonna 1776.[2]
Goethe ei koskaan ollut täysin tyyni Weimarin hovimiehen ja virkamiehen roolissaan. Julkisena ei-kristittynä hänellä ei ollut hengellistä ohjaajaa, jolta hän olisi voinut kysyä, mutta useaan otteeseen hän kääntyi tuntemattomien voimien puoleen, joita hän yleensä kutsui "das Schicksaliksi" ("kohtalo" tai "määrännäinen"), ja etsi niistä merkkiä.[2]
Epävarmana siitä, sopiko Weimariin jääminen lisääntyvien vastuiden kanssa yhteen kirjallisen kutsumuksen kanssa, hän lähti joulukuussa 1777 salaa Brockenille, Harz-vuoriston korkeimmalle huipulle ja monien taikauskoisten tarinoiden keskukselle. Hän päätti, että jos pystyisi kiipeämään sen huipulle, sen ollessa paksun lumen peitossa – mitä kukaan ei ollut yrittänyt miesmuistiin – hän pitäisi sitä merkkinä siitä, että hän oli oikealla tiellä. Hän onnistui vuorelle kiipeämisessä ja palkittiin "rauhallisen loiston hetkellä" ja runolla "Harzreise im Winter" ("Talvimatka Harzilla"), joka ilmaisi hänen uuden itseluottamuksensa. Vuonna 1779 hän päätti juhlistaa 30-vuotispäiväänsä ja vakavampien virallisten tehtävien aloittamista pitkällä matkalla Sveitsiin herttua Karl Augustin seurassa. Toisen kerran hän saapui Sankt Gotthardin solaan, jossa hän jälleen kerran poikkesi Italian menevältä tieltä jatkaakseen velvollisuuksiaan Saksassa toivoen, että tapahtumat osoittaisivat hänen elämänsä olevan johdonmukaista ja että hän toimi oikein.[2]
.jpg)
Vuoteen 1785 mennessä tuo toivo oli kuitenkin hiipunut. Tuolloin Goethe vetäytyi herttuan yksityisneuvostosta ja raskaimmista vastuistaan valtiovarainministeriössä, eikä hänen ponnisteluistaan ollut juurikaan ollut hyötyä eikä perusteellinen uudistus ollut enää ajankohtainen. Hänen 40-vuotispäivänsä lähestyivät, ja hän oli edelleen naimaton. Pahinta kaikesta oli kenties se, että hänen ylimääräinen vapaa-aikansa ei näyttänyt pystyvän elvyttämään hänen runollista hengitystään. Hän oli alkanut kiinnostua yhä enemmän luonnontieteistä: geologiasta hopeakaivosten selvitystyönsä ansiosta (hän luuli voivansa määritellä kivien perusrakenteen romboidiseksi ja kiteiseksi) ja anatomiasta, koska se valaisi ihmisten ja muiden eläinten välistä jatkuvuutta. Vuodesta 1785 lähtien hän oli kiinnostunut myös kasvitieteestä. Nämä olivat kuitenkin korvikkeita hänen kirjalliselle toiminnalleen, ja vaikka jotkut paikallisen Jenan yliopiston professoreista osoittivat kohteliasta kiinnostusta, hän ei saavuttanut tieteessä samaa tunnustusta kuin runoudessa.[2]
Hän otti vastaan Leipzigissä Georg Joachim Göschenin tarjouksen julkaista koko tuotantonsa kahdeksassa osassa, mutta niin suuri osa siitä oli vain hajanaista, ettei hän ollut varma, mitä, jos mitään, hän saisi valmiiksi. Lähellä epätoivoa hän päätti viimein saattaa isänsä koulutussuunnitelman päätökseen ja paeta salaa Italiaan, maahan, jossa taidehistorioitsija Johann Joachim Winckelmann oli löytänyt täyttymyksensä antiikin taiteen ja arkkitehtuurin tutkimisesta ja jota Claude Lorrain ja Jacob Philipp Hackert – kaksi taiteilijaa, joita hän erityisesti ihaili – olivat kuvanneet maallisena paratiisina. Hän matkusti tuntemattomana katkaisten, vaikkakin vain väliaikaisesti, kaikki siteensä Weimariin – jopa Frau Gertude von Steiniin – ja ottaen mukaansa vain kahdeksan osan valmistelun julkaistavaksi.[2]
Remove ads
Italian matka
.jpg)
Vuonna 1786 Goethe tunsi tarvetta maisemanvaihdokseen. Hän lähti Italiaan ja vietti siellä seuraavat kaksi vuotta, tutkien väsymättömällä innolla paikallista kulttuuria. Hän valmisteli myös Weimarin leskiherttuatar, säveltäjä ja kirjojenkerääjä Anna Amalian matkoja Italiaan. Myöhemmin hän kirjoitti matkalla tekemiensä päiväkirjamerkintöjen pohjalta laajan matkakertomuksen. Goethe totesi vanhuksena, että Italiassa vietetty aika oli hänen elämänsä onnellisinta aikaa. Hänen tuotannossaan nousivat tänä aikana vahvasti esille antiikkiin ja humanismiin liittyvät teemat.
Syyskuun 3. päivänä 1786 Goethe livahti böömiläisestä Carlsbadin kylpyläkaupungista ja matkusti niin nopeasti kuin pystyi hevosvaunuilla Brennersolaan ja sieltä Etelä-Tirolin halki Veronaan, Vicenzaan ja Venetsiaan. Lämmin syksy, Gardajärven maisemat ja Andrea Palladion arkkitehtuuri lupasivat täyttää kaikki hänen toiveensa. Hän saattoi myös kokea joitakin epätyydyttäviä kohtaamisia prostituoitujen kanssa, jotka olivat hänen ensimmäiset sukupuolisuhteensa moneen vuoteen, elleivät jopa elämässään. Mutta hänen todellinen tavoitteensa oli päästä Roomaan, sivistyneen maailman keskukseen ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan alkupisteeseen. Ikuisesta kaupungista oli tullut hänelle symbolinen tavoite, kuten Brocken-vuoren huippu tai Sankt Gotthardin sola, ja hän odotti siltä jonkinlaista kaiken kruunaavaa ilmestystä. Lokakuun 29. päivänä hän saapui vihdoin perille, mutta huomasi kaupungin raunioituneen tilan, mikä oli hänelle tuskallinen pettymys. Saatuaan valmiiksi Ifigeneia Tauriissan uudelleenkirjoittamisen, jonka hän muokkasi silosäkeeksi ennen sen julkaisemista, ja istuttuaan tunnetuimmaksi muodostuneen Johann Heinrich Wilhelm Tischbeinin maalaaman muotokuvansa mallina, hän päätti keväällä 1787 lähteä Napoliin, kuten hänen isänsä oli tehnyt ennen häntä.[2]
Geologian harrastajana Goethe kiipesi Vesuviukselle; antiikin taiteen tuntijana hän vieraili Pompejissa ja Herculaneumissa. Hän kysyi Jacob Philipp Hackertilta neuvoa piirustuksiinsa ja liittyi Napolin kuningaskunnan Britannian suurlähettiläs sir William Hamiltonin ja tämän vaimon lady Emma Hamiltonin seuraan. Hän jatkoi matkaansa Sisiliaan, johon hänen isänsä ei ollut mennyt ja siellä hän vihdoin tunsi: "matkani on nyt saamassa muodon". Hän oli saapunut kreikkalaisen menneisyyden kyllästämään maisemaan, jossa Homeroksen Odysseia ei vaikuttanut mielikuvitukselliselta vaan realistiselta; myöhemmin hän jopa leikitteli ajatuksella, että Homeros olisi voinut olla sisilialainen.[2]
Goethe ei koskaan käynyt Manner-Kreikassa, mutta Sisiliassa hän luuli nähneensä kreikkalaisen kulttuurin miljöön, jonkin verran perustellustikin. Hän kiersi saaren Palermosta käsin, näki keskeneräisen doorilaisen Segestan temppelin ja muinaisen Agrigentumin rauniot, kulki sisämaan halki ja näki Ennan, jossa myytin mukaan Proserpina vietiin alas Haadeksen valtakuntaan, kävi kreikkalaisessa Taorminan amfiteatterissa ja kiipesi yhdelle Etnan alemmista huipuista, paikassa, jossa filosofi Empedokleen sanotaan päättäneen elämänsä. Tämän matkan aikana hän laati joitakin kohtauksia draama Nausikaa varten, joka ei koskaan valmistunut, mutta sisältää joitakin hänen kauneimmista runoistaan, jotka tuovat mieleen Välimeren saaret ja niillä lepattavat, lähes korvin kuultavat antiikin haamut. Messinasta hän palasi Napoliin, josta hän käsin vieraili Paestumissa, parhaiten säilyneessä doorilaisessa temppelissä. Yhdessä Sisilian maiseman kanssa nämä temppelit tarjosivat hänelle etsimänsä tyydytyksen: käsityksen tai "idean", kuten hän sitä kutsui antiikin maailmasta, joka toi hänelle kirjallisuuden eloon tavalla, johon Rooma ei ollut pystynyt. Hän lähti Napolista kesäkuussa 1787 odottaen kulkevansa nopeasti Rooman läpi ja olevansa Frankfurtissa elokuussa viettääkseen lomansa viimeiset kuukaudet äitinsä luona.[2]
Mutta herttua Karl August, joka oli jo pidentänyt Goethen lomaa, antoi tämän anteliaasti asua Roomassa vielä vuoden ajan. Goethe ei kuitenkaan arvostanut mahdollisuutta nähdä antiikin ja renessanssin taide- ja arkkitehtuuriteoksia omin silmin, vaan pikemminkin mahdollisuutta elää mahdollisimman lähellä sitä, mitä hän piti antiikin elämäntapana, kokea suotuisa ilmasto ja hedelmällinen ympäristö, jossa ihmiset ja luonto olivat sopusoinnussa. Hän myös teeskenteli olevansa jäsen Roomassa asuvien saksalaisten taiteilijoiden siirtokunnassa – hän oli erityisen ystävällisissä väleissä sveitsiläissyntyisen taidemaalari Angelica Kauffmannin kanssa – ja järjesti nuoren lesken kanssa, josta tiedetään vain vähän, ensimmäisen pitkähkön seksuaalisuhteensa. Hänen paluunsa Weimariin kesäkuussa 1788 oli erittäin vastahakoinen.[2]
Remove ads
Weimarin toinen kausi
Italian matkan jälkeen Goethen hallinnollista työtaakkaa kevennettiin, niin että hän saattoi entistä paremmin keskittyä kirjailijan työhön. Vaikka hän oli erittäin ahkera kirjoittaja, saattoi teosten valmistuminen kestää vuosikymmeniä, sillä hänellä oli tapana työstää monta teosta yhtäaikaisesti. Näytelmä Faust työllisti häntä jopa 60 vuoden ajan.
Weimarin herttua Karl August kruunasi anteliaisuutensa suostumalla täysin uuteen perustaan Goethen läsnäololle herttuakunnassaan: Goethe vapautettaisiin käytännössä kaikista rutiininomaisista hallinnollisista tehtävistä ja hän voisi keskittyä runoilijan työhön. Goethe päätti säilyttää mahdollisimman paljon roomalaista tunnelmaa Weimarissa, alkoi palkata Italiassa tapaamiaan taiteilijoita ja heti – ennen kuin ehti miettiä asiaa uudelleen – otti itselleen rakastajattaren Christiane Vulpiuksen, herttuan edesmenneen arkistonhoitajan tyttären. Heille syntyi poika August 25. joulukuuta 1789. Christiane oli ahkera ja erittäin pätevä kotirouva, mutta Weimarin aristokraattinen seurapiiri oli hänelle armoton ja alkoi epäillä hänen rakastajaansa. Goethe kieltäytyi kirkollisesta vihkimisestä, joka oli ainoa tapa mennä laillisesti naimisiin, joten Christianen olemassaoloa ei voitu virallisesti tunnustaa. Charlotte von Stein kärsi eräänlaisesta hermoromahduksesta, ja kaikki paitsi pinnallinen kommunikaatio hänen ja Goethen välillä lakkasi.[2]
Kirjallisesti tarkasteltuna Italian-matka ei ollut erityisen menestyksekäs: Egmont oli saatu päätökseen, vaikkakin painopisteen muutoksella, joka hämärsi sen poliittista näkökantaa, ja joitakin pieniä näytelmiä oli kirjoitettu uudelleen ja pilattu prosessin aikana. Lyyrisiä runoja ei ollut kirjoitettu juuri lainkaan. Goethe oli omaksunut ajatuksen taiteesta persoonattomana, ja tässä häneen vaikuttivat ehkä esteetikko Karl Philipp Moritzin ajatukset, jonka hän oli tavannut Roomassa ja joka avoimesti tunnusti palvovansa epäjumalana Goethea, jota hän kutsui "Jumalaksi". Nämä ajatukset rajoittivat Goethea jonkin aikaa, mutta kaksi vuotta hänen paluunsa jälkeen Italiasta koettiin henkilökohtaisen runouden elpyminen, vaikkakin etäisemmässä tyylissä. Hänen surunsa Italiasta lähdöstä löysi purkautumiskanavan näytelmässä Torquato Tasso (1790), ensimmäinen eurooppalaisen kirjallisuuden tragedia, jonka sankari oli runoilija. Se kirjoitettiin pääosin vuosina 1788–1789, vaikka se oli aloitettu jo vuonna 1780. Rikkaissa ja riehakkaissa, epätavallisen pitkissä säkeissä, runoilija Tasso vajoaa hulluuteen, ympäröivän hovin ymmärtämättä. Vanhalla iällään Goethe tunnusti tämän itsetuhokertomuksen läheisyyden Wertherin tarinaan. Goethen rakastajatartaan Christianea kohtaan tunteman rakkauden ensimmäisinä kuukausina kirjoitetut eroottiset runot, jotka ovat eräitä varhaisimpia saksalaisia klassisten elegioiden säkeiden jäljitelmiä, ovat hänen merkittävimpiä saavutuksiaan. Myöhemmin ne julkaistiin (osittain) nimellä Römische Elegien (Roomalaiset elegiat) – niiden tavanomainen, vaikkakaan ei alkuperäinen, nimi – ja ne vain vahvistivat Charlotte von Steinin näkemyksen kilpailijastaan porttona.[2]
40-vuotispäiväänsä mennessä vuonna 1789 Goethe oli lähes saanut valmiiksi teostensa kootun laitoksen, johon kuului Wertherin uusintaversio, 16 näytelmää ja runokokoelma. Ainoa fragmentaarinen draama, jonka hän siihen sisällytti oli Faust, jonka viimeistelyyn hän ei vielä nähnyt mahdollisuutta ja joka ilmestyi ensimmäistä kertaa painettuna vuonna 1790 nimellä Faust: Ein Fragment. Samana vuonna Goethe vietti kaksi kuukautta Venetsiassa ja sen ympäristössä, ja syksyllä hän seurasi herttua Karl Augustia Sleesiaan ja Krakovaan, mutta näiden matkojen kirjalliset hyödyt olivat vähäisiä: klassiseen tapaan kirjoitettuja runoja hänen kokemuksistaan, joista osa oli katkeran satiirisia aikansa poliittisista ja älyllisistä kehityskuluista. Yhdessä joidenkin lyhyempien Christiane-runojen kanssa ne ilmestyivät vuonna 1795 kokoelmassa, joka tunnetaan nykyään nimellä Venetianische Epigramme (Venetsialaiset epigrammit ).[2]
Vuodet 1788–1794 olivat Goethelle yksinäisiä. Hänen taloutensa oli lämmin ja onnellinen, vaikka Christianen toistuvista raskauksista ei jäänyt henkiin toista lasta. Mutta talon ulkopuolella, Herderiä lukuun ottamatta, joka pettyi yhä enemmän Weimariin, hänen ainoa läheinen ystävänsä oli herttua. Henkilökohtainen uskollisuus Karl Augustille selittää osittain Goethen vihamielisyyden Ranskan vallankumousta kohtaan, jota Herder äänekkäästi kannatti, ja herttua Karl Augustin mukana Ranskaa vastaan suunnatuissa sotaretkissä vuosina 1792 ja 1793. Nämä sotaretkit olivat Goethen ensimmäiset omat kokemukset sodasta, ja hän piti niitä painajaisina. Hän oli onnekas selvitessään tuhoisasta vetäytymisestä Valmyn taistelusta Ranskassa ja palatessaan kotiin joulukuussa 1792, mutta hän oli takaisin sotaretkillä vuonna 1793 ja tarkkaili Ranskan miehittämän Mainzin piiritystä ja käytännössä tuhoa. Palkintona hänen uskollisesta tuestaan herttua Karl August lahjoitti hänelle Weimarissa Frauenplanilla sijaitsevan talon omistusoikeuden, jonka hän muutti nykypäivään asti säilyneeseen muotoonsa ja jossa nykyään sijaitsee myös Goethen kansallinen museo.[2]
Goethen etäisyyttä vallankumoukseen voidaan liioitella, mutta toisin kuin monet hänen aikalaisensa, hän ymmärsi selvästi, että Saksan poliittiset, sosiaaliset ja taloudelliset olosuhteet olivat niin erilaiset kuin Ranskan, ettei vallankumouksellisten periaatteiden tuomisesta sinne voinut olla puhettakaan. Hän inhosi saksalaisten älymystön tekopyhyyttä, jotka söivät herttuoiden leipää saarnaten samalla herttukuntien lakkauttamista, ja hänen poliittista asennettaan on osuvasti kuvailtu "valaistuneeksi feodalismiksi". Hän ei pitänyt nykyaikaisten, rationaalisten valtioiden, kuten Preussin tai myöhemmin Napoleonin Ranskan (jonka hän ajatteli lupaavan "helvettiä maan päällä") militarismista ja sentralismista; hän tunsi olonsa kotoisaksi Saksan moninaisissa valtioissa, jotka olivat niin pieniä, että hallitsijoilla ja hallittavilla oli henkilökohtainen velvollisuudentunto toisiaan kohtaan; hän uskoi asteittaisen ja rationaalisen uudistuksen mahdollisuuteen ja välttämättömyyteen. Mutta liittovaltion ja feodaalisen rakenteen sisällä hän ajatteli, että vakiintuneella vallalla oli ensisijainen oikeus ja velvollisuus määrätä järjestystä, eikä hän ollut kovin kiinnostunut edustusmenettelyistä tai kansan tahdon teorioista. Uskontunnustus oli hienovarainen, pragmaattinen ja hyväntahtoisesti paternalistinen, mutta olisi irvikuvaa nähdä Goethe orjana hovimiehenä tai periaatteettomana egoistina, vaikka monet ovat nähneet hänet tässä valossa hänen elinaikanaan ja sen jälkeen.[2]
Huomattavan vaivannäön jälkeen kootun laitoksensa viimeistelyssä Goethe ei näytä tienneen, mihin runoilijana ryhtyä. Uusi proosadraama Der Gross-Cophta (1792; ”Suuri kofta”) epäonnistui näyttämöllä vuonna 1791. Vapaamuurariutta käsittelevänä satiirina se oli myös ensimmäinen useista epätyydyttävistä tai hajanaisista yrityksistä käsitellä kirjallisessa muodossa Ranskan viimeaikaisia tapahtumia (Der Bürgergeneral [1793; ”Kansalainen kenraali”]; Die Aufgeregten [1817; ”Agitaatio”], kirjoitettu vuonna 1793; Das Mädchen von Oberkirch [1895; ”Oberkirchin neito”], kirjoitettu vuonna 1795). Poliittisen satiirin ja klassisten mittayksiköiden saksalaisten vastineiden harjoituksena hän esitti Johann Christoph Gottschedin proosakäännös keskiaikaisista tarinoista Reynard Kettu heksametriksi (Reineke Fuchs, kirjoitettu vuonna 1793 ja julkaistu seuraavana vuonna).[2]
Ehkä korvauksena kirjallisen menestyksen puutteesta hän kääntyi tieteen puoleen. Vuonna 1790 hän julkaisi teoriansa periaatteista kasvitiede, Versuch, die Metamorphose der Pflanzen zu erklären (”Essee kasvien metamorfoosin selittämisestä"), yritys osoittaa, että kaikki kasvimuodot määräytyvät perusyksikön, lehden, vuorottelevan laajenemisen ja supistumisen prosessin kautta. Hän alkoi myös yrittää soveltaa samaa periaatetta anatomiaan selittääkseen selkärankaisten luuston kehitystä. Tämä huoli näennäisestä rakenteesta – jolle hän myöhemmin loi termin Morphologie (”morfologia ”) – ei ollut perustavanlaatuisesti erilainen kuin se impulssi, joka oli alun perin tuonut hänet geologian pariin. Vuonna 1791 häntä alkoi kuitenkin pakkomielle täysin uusi tieteellinen kysymys: väriteoria. Vakuuttuneena siitä, että Isaac Newton oli väärässä olettaessaan, että valkoinen valo voitaisiin jakaa eri värisiksi valoiksi, Goethe ehdotti omaa uutta lähestymistapaansa. Värin oli tarkoitus näkyä syntyvän valon ja pimeyden sekoittumisesta.[2]
Aluksi hän yritti epäuskottavasti, esittää näitä ideoita uusina, vaihtoehtoisina fysiikan laeina (Beiträge zur Optik [1791–1792; Optiset esseet ]). Myöhemmin hän kuitenkin ymmärsi, että värin olemukseen kuuluu valon fyysisen käyttäytymisen ja ihmisen havaintokyvyn välinen yhteistyö. Goethen väriteoria (Zur Farbelehre) on todella omaperäinen pikemminkin näköteoriana kuin valoteoriana. Tässä muutoksessa kohti sitä, mitä voisi kutsua subjektiivisemmaksi tieteeksi, Goethea auttoi suuresti hänen filosofian tutkimuksensa. Immanuel Kant, joka muutti täysin Saksan älyllistä maisemaa ja jota tuettiin erityisesti voimakkaasti Saksassa Jenan yliopistossa. Avoimuus Kantia kohtaan puolestaan helpotti Goethen myönteistä suhtautumista, kun vuonna 1794 yksi Kantin huomattavimmista oppilaista, Jenassa tuolloin asunut runoilija ja näytelmäkirjailija Friedrich Schiller ehdotti, että hän ja Goethe tekisivät yhteistyötä uuden lehden, Die Horenin (Tunnit) parissa, joka oli tarkoitettu antamaan kirjallisuudelle ääni yhä enemmän politiikan hallitsemana aikana.[2]
Remove ads
Yhteistyö ja ystävyys Schillerin kanssa
Ystävyys Friedrich von Schillerin kanssa aloitti uuden ajanjakson Goethen elämässä, joka oli tavallaan yksi onnellisimmista ja kirjallisesta näkökulmasta yksi tuotteliaimmista, vaikkakaan kaikki tuotettu ei ollut korkealaatuista. Die Horen aikakausjulkaisussa hän julkaisi novellikokoelman Unterhaltungen deutscher Ausgewanderten (”Saksalaisten emigranttien keskusteluja”), joita pidettiin tylsinä, ja Roomalaiset elegiat, joita pidettiin skandaalina, sekä jatkoi firenzeläisen manieristisen taiteilija Benvenuto Cellinin omaelämäkerran käännöksen julkaisemista.[2]
Schiller menetti pian kiinnostuksensa lehteen, jonka julkaisu lopetettiin kolmen vuoden jälkeen. Ehkä se oli täyttänyt tarkoituksensa yksinkertaisesti aloittamalla yhteistyön Goethen kanssa, joka oli läheisempi, pidempi ja korkeammalla tasolla kuin mikään vastaava ystävyys maailmankirjallisuudessa. Runoilijat aloittivat kirjeenvaihdon, joka käsitti yli tuhat kirjettä, ja yli kymmenen vuoden ajan he keskustelivat toistensa sekä aikalaistensa teoksista ja projekteista keskusteluissa ja kirjoituksissa. Molemmat hyötyivät suhteesta mittaamattomasti. Schiller kommentoi jatkuvasti, kun taas Goethe kirjoitti uudelleen, viimeisteli ja julkaisi lähes 20 vuotta aiemmin aloittamansa romaani Wilhelm Meisters Lehrjahre (1795–1796, Wilhelm Meisterin oppivuodet). Wilhelm Meesterin tarinan uudessa versiossa hänen osallistumisensa teatteriin näkyy episodina, kenties virheenä (vaikka virheet ovat väistämättömiä Goethe huomauttaa), matkalla kohti itsemääräämisoikeutta annetun maailman rajoissa. Romaanin rakennetta ei enää muodosta alkuperäinen, yksinkertainen etsinnän logiikka, vaan monimutkainen sarja seksuaalisia kytköksiä ja symbolisia johtoaiheita. Uudelleenkirjoittaminen oli siksi erittäin vaativa tehtävä, mutta sen lähestyessä Goethe näytti saavan uutta puhtia.[2]
Keväällä 1796 hän aloitti uuden elegioiden sarjan yhdellä hienoimmista runoistaan, idyllilllä Alexis ja Dora. Syksyllä hän aloitti eepoksen homeeriseen tyyliin, mutta sijoittuu nykyajan Saksaan ja käsittelee tavallisten pikkukaupunkilaisten reaktioita Ranskan vallankumoukseen ja siihen liittyviin sotiin. Herrmann und Dorothea (1797) on yksi hänen menestyneimmistä ja tuottoisimmista teoksistaan. Toinen heksametrieepos, joka käsitteli Akhilleusta, ei päässyt ensimmäistä laulua pidemmälle. Samaan aikaan hän ja Schiller sepittivät yhdessä kokoelman satiirisia epigrammeja roomalaisen runoilija Martialiksen tyyliin (Xenie), mikä aiheutti kirjallisessa kohun ja teki heistä molemmista tilapäisesti hyvin epäsuosittuja.[2]
Vuonna 1797 Goethe ja Schiller kirjoittivat seuraavaa vuosittaista almanakkanumeroa varten, jossa Xenie julkaistiin, sarjan kertovia runoja (joita pian kutsuttiin "balladeiksi"). Näiden avulla Goethe palasi loppusoinnullisten runojen pariin laajassa mittakaavassa kirjoitettuaan noin 10 vuotta klassisissa runomitoissa ja silosäkeinä. Samaan aikaan hän otti jälleen käsiinsä suuren riimirunonsa Faustin ja työsti sitä mielialan mukaan seuraavien viiden vuoden ajan. Hän päätti luultavasti vuonna 1800 jakaa sen kahteen osaan, joista ainakin ensimmäinen voitaisiin pian saada valmiiksi, koska se kattaisi kaiken, mitä hän oli tähän mennessä kirjoittanut, ja vaatisi vain tiettyjen aukko kohtien täyttämistä.[2]
Nämä uudet alkuvaiheet liittyivät perustavanlaatuiseen muutokseen Goethen suhtautumisessa klassiseen menneisyyteen. Italian-matkastaan lähtien Goethe oli ajatellut Weimaria paikkana, jossa klassinen kulttuuri voisi herätä jälleen eloon. Tämä uskomus oli esimerkiksi johtanut Roomalaisen talon rakentamiseen, metsästysmajaan herttuan puistossa, joka oli mallinnettu italialaisesta huvilasta – viehättävä, palladiolaistyylinen vastine Goethen omalle puutarhamökille. Paljon suuremmassa mittakaavassa Goethe oli johtanut herttuan palatsin uudelleenrakennusta, joka tuhoutui tulipalossa vuonna 1774. Ulkoasu oli vaatimaton, mutta sisustus oli yksi varhaisimmista esimerkeistä täydellisestä uusklassisesta tyylistä Saksassa ja sillä oli pysyvä vaikutus.[2]
Mutta oli käymässä ilmeiseksi, että Ranskan vallankumouksen myötä vuonna 1789 alkanut uusi maailma tulisi tekemään antiikin hengen palauttamisesta yhä vaikeampaa. Vuonna 1796 Napoleonin Italian sotaretki katkaisi Goethen yhteyden Italiaan juuri kun hän suunnitteli palaavansa sinne ensimmäisen Carlsbadista lähtönsä 10-vuotispäivänä, ja puolivillainen yritys toteuttaa suunnitelmansa seuraavana vuonna keskeytyi Sveitsissä. Koska Napoleon oli pakottanut paavi Pius VI:n lähettämään Pariisiin Vatikaanin kokoelmista 100 parasta taideteosta, Goethe ei olisi kuitenkaan löytänyt sitä Italiaa, jota hän oli etsinyt vuonna 1786. Goethe ei enää koskaan lähtenyt ylittämään Alppeja, vaan hyväksyi sen, että kaikki, mitä Italia oli tullut hänen mielessään edustamaan – klassisen inhimillisen täydellisyyden paikkana luonnossa ja taiteessa – saattoi olla vain ideaalina inspiraation lähteenä hänelle: hän ei voinut odottaa kokevansa sitä uudelleen osana normaalia elämäänsä. Tätä perustavanlaatuista oivallusta siitä, että historian sattumat tavallisesti estävät inhimillisen täydellisyyden saavuttamisen, joka muuten olisi periaatteessa täysin mahdollista, Goethe kutsui myöhemmin Entsagungiksi (”luopumukseksi”).[2]
Goethe ymmärsi, ettei moderni maailma ollut klassinen maailma, mutta hän oli myös varma, että klassinen ihanne oli äärettömän paljon parempi kuin mikään, mitä hänen aikalaisensa kykenivät tarjoamaan. Vuonna 1798 hän perusti uuden aikakauslehden, Die Propyläen saarnatakseen tinkimätöntä evankeliumia antiikin taiteilijoiden ylemmyydestä nykytaiteilijoihin verrattuna. Se kesti vain kaksi vuotta, mutta vuonna 1799 jatkaakseen työtään hän aloitti sarjan taidekilpailuja, joissa antiikin aiheita arvioitiin jäykän kaanonin mukaan, joka oli vastakkainen saksalaisessa taiteessa, erityisesti maisema- ja uskonnollisessa maalauksessa, tapahtuneille suurille muutoksille.[2]
Goethen kanta oli paradoksaalinen ja äärimmäisen ironinen. Toisaalta hän ajatteli, että moderni vallankumousliike politiikassa, idealismi filosofiassa ja romantiikka kirjallisuudessa oli vastustamaton ja että se voitiin sivuuttaa vain omalla vastuulla. Hän oli ystävällisissä väleissä romantiikan teoreetikkojen August Wilhelm von Schlegelin ja Friedrich von Schlegelin kanssa sekä romantiikan ajan taiteilijoiden Philipp Otto Rungen ja Caspar David Friedrichin sekä jälkikantilaisten idealististen filosofien Johann Gottlieb Fichten, Friedrich Wilhelm Joseph von Schellingin ja Georg Wilhelm Friedrich Hegelin kanssa, jotka kaikki hänen ansiostaan ja suosittelemina opettivat filosofiaa Jenan yliopistossa. Toisaalta hän ajatteli, että klassinen maailma oli ainoa todellinen ihanne ja että moderni maailma oli siksi syvästi harhaanjohtava. Jotain tästä uudesta ymmärryksestä vaikutti hänen Faustin uudelleenmäärittelyynsä, ja Faust modernin ihmisen edustajana sai joitakin filosofisen idealistin piirteitä. Goethen tunteet ilmenivät suoremmin hänen viimeisessä kirjoittamassaan perinteisessä draamassa Die natürliche Tochter (”Luonnollinen tytär”), jonka suunnittelu alkoi vuonna 1799 ja joka lopulta valmistui, tuotettiin ja julkaistiin vuonna 1803. Siinä Ranskan vallankumous esiintyy kauneuden vihollisena ja uuden aikakauden alkajana, jossa klassinen maailma selviytyy keskiluokkaisessa kulttuurissa eikä hoveissa, jotka 1700-luvulla olivat olleet sen koti.[2]
Goethen kasvava kyvyttömyys kirjoittaa näyttämölle peittyi Schillerin valtavan tuotteliaisuuden taakse. Goethe oli ottanut Weimarin hoviteatterin johtajuuden vuonna 1791, rakennuttanut sen uudelleen omien suunnitelmiensa mukaan vuonna 1798 ja sen jälkeen järjestänyt Schillerin seitsemän suuren näytelmän ensi- tai varhaisesitykset kuudessa vuodessa. Mutta vuoteen 1803 mennessä Weimarin klassisen kulttuurin huippuhetki oli ohi. Tuona kesänä avattiin uusi herttuallinen palatsi, mutta silloin nähtiin myös Napoleonin Saksan uudelleenjärjestelyn ensimmäiset vaikutukset, jotka oli käynnistänyt Pyhän saksalais-roomalisen keisarikunnan ruhtinaiden komitean aiemmin samana vuonna laatima Reichsdeputationshauptschluss. Yksi seuraus oli, että Jenan yliopisto menetti monia arvostetuimmista professoreistaan, kuten Schellingin uudempien ja varakkaampien oppilaitosten hyväksi muualla. Jena ei koskaan enää noussut 1790-luvun hallitsevaan asemaan. Joulukuussa 1803 Johann Gottfried von Herder kuoli, ja vuoden 1805 alussa Schiller ja Goethe sairastuivat vakavasti. Schiller kuoli keuhkotaudin aiheuttamaan keuhkokuumeeeen. Goethe toipui, mutta koki Schillerin kuoltua menettäneensä "puolet olemassaolostaan".[2]
Remove ads
Napoleonin aika
Goethe reagoi Schillerin kuolemaan päättämällä keski-ikää hallinneet projektinsa. Vuonna 1805 hän alkoi valmistella uutta laitosta kootuista kirjallisista teoksistaan kustantajansa Friedrich Cottan kanssa, joka aloitti myös suurimman teoksensa, Zur Farbenlehren (”Väriteoriasta”), ja vuonna 1806 Goethe lähetti tälle Faustin ensimmäisen osan valmiin käsikirjoituksen. Sota kuitenkin viivästytti Faustin julkaisua vuoteen 1808 sakkka. Napoleon kukisti Preussin armeijat Jenan taistelussa 14. lokakuuta 1806. Weimar, 19 km päässä taistelusta, miehitettiin ja ryöstettiin myöhemmin, vaikka Goethen talo säästettiin Napoleonin ihailun vuoksi Wertherin kirjailijaa kohtaan. Christiane osoitti suurta rohkeutta pitämällä perheen kotiin majoitetut sotilaat kurissa, ja luultavasti varmistaakseen asemansa näinä vaarallisina päivinä Goethe meni virallisesti naimisiin hänen kanssaan hovikirkon sakastissa viisi päivää taistelun jälkeen. Ilmeisenä reaktiona tähän lopulliseen sitoutumiseen Goethe rakastui pian sen jälkeen lyhyeen ja intohimoiseen, merkityksettömään nuoreen naiseen, Wilhelmine Herzliebiin, ja irtautui tästä vain huomattavan kivuliaasti.[2]
Schillerin kuoleman ja Jenan taistelun jälkeinen aika oli aluksi synkkä. Goethe pyrki säilyttämään Weimarin kulttuurisen aseman etsimällä Schillerin seuraajaa päänäytelmäkirjailijaksi, mutta ei arvostanut Heinrich von Kleistin neroutta, jonka komedian Der zerbrochene Krug (Rikottu ruukku) hän tuotti vuonna 1808. Hän piirsi suuren määrän outoja ja uhkaavia maisemia, aloitti jatko-osan – Wilhelm Meisters Wanderjahre (”Wilhelm Meesterin vaellusvuodet”) paljastavalla alaotsikolla oder, die Entsagenden (”tai Luopujat”) – aikaisempaan Wilhelm Meister -romaaniinsa, ja kirjoitti salaperäisen ja traagisen romaaninsa Die Wahlverwandtschaften (1809; Valinnaiset yhtäläisyydet) ja siihen liittyvän traagisen katkelman ”festivaalinäytelmästä” Pandora (1810). Valinnaiset yhtäläisyydet väittävät kertovansa romanttisen tarinan sosiaalisten konventioiden ja intohimon – tai kohtalon, tai eläimellisen magnetismin, tai kemiallisen yhtäläisyyden (kaikki selitykset käydään läpi) – välisestä ristiriidasta neljän mukavan ja sivistyneen ihmisen elämässä. Poikkeuksellisen harhaanjohtavan kerronnan taittovoiman kautta saamme kuitenkin vilauksen paljon synkemmästä maailmasta, jossa moraalinen valinta on vaikea, jossa ei ole lohdutusta ja jossa romanttiset rekvisiittat – olipa kyseessä spekulatiivinen tiede, taiteellinen keskiaika tai maisemapuutarhanhoito – ovat harhaanjohtava häiriötekijä. Mutta romaanin valmistuessa Goethen mieliala alkoi kohentua.[2]
Vuonna 1808 hän tapasi Napoleonin Erfurtin kongressissa ja hänet nimitettiin Kunnialegioonan ritariksi. Hän sopeutui Napoleonin hallintoon pitäen sitä enemmän tai vähemmän laillisena seuraajana Pyhälle saksalais-roomalaiselle keisarikunnalle, ja suhteellisen rauhallisena aikana Itävallan–Ranskan sodan jälkeen vuonna 1809 hänen kirjoittamiseensa astui uusi tyyneys. Ironisen humoristinen runo impotenssista ja aviollisesta uskollisuudesta "Das Tagebuch" (1810; "Päiväkirja”), jonka julkaisemisen Goethen perilliset estivät sen säädyttömyyden vuoksi 1900-luvulle asti, heijastaa tätä uutta realismia. Hienostuneelle ja maailmaa ymmärtävälle mannermaalaiselle yleisölle, jota hän tapasi vierailuillaan Carlsbadin ja Teplitzin kylpylöissä Böömissä, Goethe sepitti ja julkaisi omaelämäkertansa kolme ensimmäistä osaa Aus meinem Leben: Dichtung und Wahrheit (1811–1813; Runoutta ja totuutta elämästäni).[2]
Vuodet 1814–1817 olivat kuitenkin levotonta aikaa, jonka aikana Carlsbadissa ei käyty. Napoleonin vallan kukistuttua liittoutuneiden joukkojen voittaessa Leipzigin taistelussa (1813), Goethea, joka oli selvästikin kieltäytynyt jakamasta Saksan vapaussotien kansalliskiihkoa, pyydettiin kirjoittamaan Preussin kuninkaalle juhlanäytelmä liittoutuneiden saavutuksen kunniaksi. Hän suostu kirjoittamalla näytelmän Des Epimenides Erwachen (1815), joka osoittaa, että hänen tunteensa suurta voittoa kohtaan olivat ristiriitaiset. Hänen täytyi olla tyytyväinen siihen, että vuonna 1815 allekirjoitettu Pariisin sopimus määräsi Italiasta ryöstettyjen taideteosten palauttamisesta, mutta hän ei ollut taantumuksen ystävä, olipa se sitten poliittista tai kulttuurista. Pyhä allianssi – Euroopan eniten valtaa pitävien hallitsijoiden löyhä järjestö, joka perustettiin vuonna 1815 näennäisesti edistämään kristillisiä periaatteita poliittisissa asioissa – oli yhtä vähän hänen makuunsa kuin nasareeni taidemaalareiden uuden kristinuskoa korostava koulukunnan taide, ja hänestä tuntui, että hänen arvostamiaan arvoja oli arvostettu paremmin muualla ja toisina aikoina. Vieraantuminen modernista ajasta on pohjavire kaikessa hänen tämän ajanjakson töissään, joka haarautuu kolmeen hyvin erilaiseen suuntaan.[2]
Ensinnäkin hän käsitteli omaelämäkerrallisissa kirjoituksissaan vuonna 1813 matkaansa Italiaan ja Sisiliaan vuosina 1786–1787 ja teki siitä puolustuspuheenvuoron antiromanttiselle näkemykselle sekä taiteesta että Italiasta, poistaen kaiken todellisten tapahtumien epävarmuuden ja merkityksettömyyden ja tyylitellen matkan äärimmäisen itsevarmaksi Grand Tour kiertomatkaksi klassisen maailman halki (Italiänische Reise, 1816–1817), joka vie tarinan vain hänen lopulliseen lähtöönsä Napolista. Vuonna 1814 Goethe otti vastaan kutsun vierailla Neckarin alueella ja Reininmaalla Länsi-Saksassa, missä hänen isäntänsä veljekset Boisserée, olivat keränneet suuren kokoelman keskiaikaista taidetta tuhoutuneista ja käytöstä poistetuista kirkoista, joista osa dokumentoi öljymaalauksen alkua. Goethe oli lumoutunut tämän kokoelman värien taiteesta, erityisesti siitä, mitä hän piti 1400-luvun flaamilaisen taidemaalari Jan van Eyckin teoksena, ja hän ilmaisi uuden arvostuksensa keskiaikaista ja kristillistä kulttuuria kohtaan useissa merkittävissä esseissä ("Kunst und Altertum am Rhein, Main, und Neckar" (1816) ja "Sankt-Rochus-Fest zu Bingen" (1817). Hän hyväksyi myös ajatuksen siitä että keskeneräinen Kölnin katedraali viimeisteltäisiin löytyneiden alkuperäispiirustusten mukaisesti, mitä hänen lähipiirinsä ei ymmärtänyt.[2]
Juuri ennen lähtöään Länsi-Saksaan Goethe teki kirjallisen löydön: käännöksen keskiaikaisesta persialaisesta Ḥāfeẓ-runoudesta. Hän alkoi kirjoittaa omia runojaan käännöksen tyyliin. Frankfurt am Mainissa hän tapasi 30-vuotiaan Marianne Jungin, joka oli menossa naimisiin 54-vuotiaan pankkiiri Johann Jakob von Willemerin kanssa. Goethe ja Marianne alkoivat kirjoittaa toisilleen rakkausrunoja Ḥāfeẓ-tyyliin ja jatkoivat niiden kirjoittamista Goethen palattua Weimariin että vierailtuaan uudelleen Frankfurtissa vuonna 1815. Tästä pelistä kasvoi uusi lyyristen runojen kokoelma, jonka hybridin, itsetietoisen pseudo-itämaisen luonteen Goethe tunnusti sen nimessä West-östlicher Divan (”Idän ja lännen parlamentti”). Goethe pakeni oman aikansa mullistuksia. Mutta vuonna 1816 häntä muistutettiin julmasti siitä, ettei hän voinut paeta kokonaan nykytodellisuutta. Hänen vaimonsa Christiane Vulpius kuoli kesäkuussa, luultavasti epilepsiaan. Hän luopui kolmannesta vierailustaan Reininmaalle, ja vuoden 1817 jälkeen Divaniin, joka julkaistiin vuonna 1819, lisättiin vain hyvin vähän runoja.[2]
Remove ads
Viimeiset vuodet
Vuonna 1817 Goethen poika meni naimisiin, Goethe erosi Weimarin teatterinjohtajan virasta ja luopui lopullisesti Frankfurtin vapaakaupungin kansalaisuudesta, joka hänellä vielä nimellisesti oli. Hänen oli tehtävä uusi testamentti, ja hän saattoi odottaa 70-vuotispäivänsä lähestyvän. Vuoteen 1823 asti aika kului kuolemaa ennakoivassa ja edeltävässä siivoamisessa. Goethen energia ei kuitenkaan hiipunut. Hän viimeisteli kustantajansa Friedrich Cottan kanssa uuden kootun laitoksen, aloitti persoonattomammat omaelämäkerralliset muistelmiat (Tag- und Jahreshefte [1830; ”Päiväkirjat ja aikakirjat”]), kirjoitti elävän kertomuksen sotakokemuksistaan vuosina 1792–1793 (Campagne in Frankreich, Belagerung von Mainz [1822; ”Sotaretket Ranskassa, Mainzin piiritys”]), viimeisteli hätäisesti Wilhelm Meesterin vaellukset ja julkaisi monia aikaisempia, siihen asti julkaisemattomia tieteellisiä kirjoituksiaan uudessa epäsäännöllisesti ilmestyvässä aikakauslehdessä Zur Naturwissenschaft Überhaupt (”Luonnontieteestä yleisesti”). Hän omaksui myös uuden tieteellisen kiinnostuksen kohteen, meteorologian.[2]
Vielä yksi kriisi oli jäljellä. Vuonna 1818 Goethe jatkoi kesäisiä kylpylävierailujaan Böömiin. Marienbadissa hän oli Levetzowin perheen vieraana ja rakastui perheen 19-vuotiaaseen tyttäreen Ulrikeen, jota hän kosi vuonna 1823, vähän ennen 74. syntymäpäiväänsä. Perheen vastahakoisuus näytteli luultavasti yhtä suurta osaa Ulriken kieltäytymisessä kuin henkilökohtainen vastenmielisyyskin. Tuskaisena Goethe palasi Weimariin ja laati vaunuissa matkatessaan runon "Elegie", josta hän myöhemmin teki "Trilogie der Leidenschaftin" (1827, "Intohimon trilogia").[2]
Goethe asui Weimarissa ja sen lähiympäristössä loppuelämänsä. Se oli viimeinen luopumisen vaihe, ajan, voimien ja elämän kulumisen todellisuuden tunnustaminen. Mutta se oli myös poikkeuksellisen, luultavasti jopa vertaansa vailla olevan kirjallisen saavutuksen aikaa iäkkäälle miehelle. Osittain turvatakseen perheensä taloudellisen tulevaisuuden – hänellä oli nyt kolme lastenlasta, eikä hän voinut tietää, että he kaikki kuolisivat ilman jälkeläisiä – hän valmisteli teostensa viimeisen kootun laitoksen, aluksi 40-osaisena, Ausgabe letzter Hand (”Viimeisen käden painos”). Tämän valtavan urakan aikana hän kirjoitti uudelleen ja laajensi huomattavasti Wilhelm Meesterin vaelluksia (1821; 2. painos 1829). Kirja ei ole niinkään romaani kuin kokoelma novelleja, otteita ja pohdintoja, joissa fakta ja fiktio, proosallinen ja intensiivisen runollinen, ovat vuorovaikutuksessa arvaamattomalla tavalla. Kirjaa pitää koossa kehyskertomus, joka rikkoo perinteisiä odotuksia yhtä tarkoituksellisesti kuin 1900-luvun kokeellinen kirjoittaminen. Se käsittelee myös suoraan 1800-luvun teemoja, kuten teollistumista, utopistista sosialismia, julkista koulutusta ja maahanmuuttoa Amerikkaan.[2]
Hän kirjoitti omaelämäkerransa neljännen osan Runous ja totuus, joka täydensi hänen elämäkertansa aina Weimariin lähtöönsä asti vuonna 1775. Hän kokosi kertomuksen ajastaan Roomassa vuosina 1787–1788, Zweiter Römischer Aufenthalt (1829; ”Toinen oleskelu Roomassa”) ja ennen kaikkea hän kirjoitti Faustin toisen osan, josta vain muutama kohtaus oli laadittu vuonna 1800. Silti hän ei eristäytynyt maailmasta. Hän seurasi tiiviisti Euroopan tapahtumia, kuten ensimmäisten rautateiden perustamista Britanniaan vuonna 1825 ja heinäkuun vallankumousta Ranskassa vuonna 1830 (joka vaikutti Faustin loppukohtauksiin). Kirjallisuudesta hän luki Victor Hugon ja Honoré de Balzacin ensimmäisiä teoksia. Hänen kirjeenvaihtonsa oli kasvanut valtavaksi, ja vierailijoiden virta oli loputon – heidän joukossaan olivat Hegel, Arthur Schopenhauer, Heinrich Heine, Franz Grillparzer, William Makepeace Thackeray, Felix Mendelssohn ja Baijerin kuningas Ludvig I, mutta myös toiveikkaita nuoria tuntemattomia, kuten tuleva runoilija Johann Peter Eckermann, joka muistiinpanoja tekemällä Goethen kanssa käymistään keskusteluista tuolloin kirjoitti sen, mitä Friedrich Nietzsche kutsui "parhaaksi olemassa olevaksi saksalaiseksi kirjaksi".[2]
Vuosi 1829 toi mukanaan Goethen 80-vuotispäivään liittyvää juhlintaa joka puolella Saksaa. Se toi mukanaan myös Faustin ensimmäisen osan ensiesityksen Weimarissa, Goethe avusti harjoituksissa, mutta ei osallistunut esitykseen. Vanhetessaan kuolemantapaukset luonnollisesti kasaantuivat hänen ympärilleen: Charlotte von Stein kuoli vuonna 1827, herttua Karl August kuoli vuonna 1828. Vuonna 1830 tuli kuitenkin odottamaton ja kauhea uutinen, että hänen poikansa August oli kuollut Roomassa Italian-matkansa aikana. Goethe sairastui heti vakavasti, mutta toipui. Hänellä oli vielä työtä tehtävänä, ja vasta elokuussa 1831 – kun hän vähän ennen 82. syntymäpäiväänsä sinetöi Faustin toisen osan käsikirjoituksen julkaistavaksi kuolemansa jälkeen – hän sanoi voivansa pitää jäljellä olevaa elämää "puhtaana lahjana". [2]
Johann Wolfgang von Goethe kuoli 82-vuotiaana vilustumisen seurauksena saatuun sydänkohtaukseen, nojatuolissaan vaatimattomassa pienessä makuuhuoneessa työhuoneensa vieressä Weimarissa 22. maaliskuuta 1832 noin kello 11.30 aamulla.[2]
Remove ads
Avioliitto ja lapset
Goethella oli taipumus rakastua usein ja intohimoisesti, mutta avioliittoon hän päätyi vasta 57-vuotiaana vuonna 1806 tuolloin jo 41-vuotiaan Christiane Vulpiuksen kanssa. He olivat asuneet yhdessä jo vuodesta 1788 lähtien eli 18 vuoden ajan ja heille oli syntynyt viisi lasta.[9]
Vasta vuonna 1792 Goethe sai herttualta luvan, että Christiane sai muttaa hänen kanssaan saman katon alle tämän taloon Frauenplanille. Siihen saakka hän oli asunut kaupungin porttien ulkopuolella olevassa asunnossa.
Johanna Christiana Sophie Vulpius von Goethe (1765–1816) oli hatuntekijä, hänen isänsä oli arkistonhoitaja Johann Friedrich Vulpius ja äiti oli käsityöläisperheestä. Hänen veljensä oli kirjailija ja näytelmäkirjailija Christian August Vulpius.
Christiana ei ollut erityisen älykäs tai sivistynyt nainen, joten seurapiireissä ihmeteltiin suuresti sitä, miten Goethen kaltainen nero saattoi päätyä tuollaiseen avioliittoon. Goethea vaimon sivistystaso ei kuitenkaan huolettanut, sillä hän arvosti ennen kaikkea Christianen iloisuutta ja energisyyttä.
Jenan taistelun jälkeen 14. lokakuuta 1806 lähistöllä oleva Weimar miehitettiin ja ryöstettiin. Goethen talo säästettiin Napoleonin ansiosta, joka ihaili Nuoren Wertherin kirjoittajaa. Christiane osoitti suurta rohkeutta pitäessään kodissaan majoitetut sotilaat kurissa. Luultavasti varmistaakseen asemansa noina vaarallisina aikoina Goethe meni virallisesti naimisiin avovaimonsa kanssa Jakobskirchen hovikirkon sakastissa 19. lokakuuta 1806. Ilmeisenä reaktiona tähän lopulliseen sitoutumiseen Goethe rakastui pian tämän jälkeen lyhyesti ja intohimoisesti nuoreen Wilhelmine Herzliebiin, ja irtautui tästä vain huomattavan kivuliaasti.[2]
Heille syntyi viisi lasta, joista aikuiseksi eli vain aviottomana syntynyt esikoinen, joka kuoli ennen isäänsä:
- Julius August Walther von Goethe (25. joulukuuta 1789 – 27. lokakuuta 1830),[2] opiskeli lakia Heidelbergin ja Jenan yliopistoissa. Avioitui Ottilie von Pogwischin (1796–1872) kanssa 1817; heille syntyi kolme lasta. Kamariassessori Weimarin hovissa 1810, kamarineuvos 1815 ja ylikamariherra 1823. Äitinsä kuoltua August korvasi tämän isänsä yksityissihteerinä. Pojan suhde ylivoimaiseen isäänsä oli vaikea, mikä näkyi myös siinä, että vuosikymmenten ajan August "aneli pikemminkin kuin kosiskeli isänsä huomiota." Vanhempiensa tavoin hän oli ilmeisesti alkoholin ystävä. August pysyi isänsä tosiasiallisena alaisena ja täytti hänen toiveensa, kuten piti yllä tämän matkapäiväkirjoja. Hänen lapsillaan ei ollut jälkeläisiä.
- nimetön poika (14. lokakuuta 1791), syntyi kuolleena tai kuoli heti syntymän jälkeen ja jäi kastamatta
- Caroline (24. marraskuuta 1793 – 4. joulukuuta 1793), kuoli 10 päivän ikäisenä
- Carl (1. marraskuuta 1795 – 18. marraskuuta 1795), kuoli 17 päivän ikäisenä
- Catharina (18. joulukuuta 1802), kuoli alle vuorokauden ikäisenä
Remove ads
Perintö
Johann Wolfgang Goethe kuoli vilustumista seuranneeseen sydänkohtaukseen 82-vuotiaana maaliskuussa 1832 Weimarissa.[10] Hänen viimeisten sanojensa kerrotaan olleen Mehr Licht! (saksaksi "Lisää valoa!").[11] Hänet haudattiin omasta pyynnöstään Friedrich von Schillerin arkun viereen, suojelijansa suurherttua Karl Augustin suvun Fürstengruft hautakappeliin Weimariin.
Goethen koko tuotanto on koottu 143-osaiseen teossarjaan, jota kutsutaan Weimarin laitokseksi. Osalla Goethen teoksista on enää historiallista merkitystä, mutta hänen keskeiset runonsa ja muutamat näytelmät ovat säilyttäneet tuoreutensa.[12][13]
Goethe oli saksalaisten ajattelijoiden – Kantin, Herderin, Fichten, Schellingin, Hegelin, Wilhelm von Humboldtin ja Alexander von Humboldtin – aikalainen, joka toteutti älyllisen vallankumouksen, joka on useimpien nykyaikaisten uskonnon, taiteen, yhteiskunnan ja itse ajattelun ajattelun perusta. Hän tunsi useimmat näistä ihmisistä hyvin, edisti useiden heistä uraa, edisti monia heidän ajatuksiaan ja ilmaisi reaktionsa niihin kirjallisissa teoksissaan. Aikakausi, jonka luomiseen he olivat mukana, oli aikakausi, jota hallitsivat vapauden ja yksilön itsemääräämisoikeuden ajatukset, olipa kyseessä sitten älyllinen ja moraalinen alue tai käytännön politiikka – sekä saksalaisen idealismin että Amerikan ja Ranskan vallankumousten aikakausi.[2]
Jos Goethen valtavassa ja monipuolisessa kirjallisessa tuotannossa on yksi teema, se on hänen pohdintansa subjektiivisesta luonteesta – hänen osoituksensa siitä, kuinka jatkuvasti muuttuvilla tavoilla luomme itsemme, maailman, jossa asumme, ja elämämme tarkoituksen. Silti hän osoittaa myös, kuinka poistumatta tuosta itse luomastamme maailmasta törmäämme jatkuvasti asioiden todellisuuteen. Goethe uskoo, että tämä todellisuus ei ole meille viime kädessä vieras tai vihamielinen, koska, olipa se mikä tahansa, me – ja kykymme kokea – olemme viime kädessä myös siitä peräisin. Siksi Goethe kutsuu sitä luonnoksi, siksi, josta synnymme.[2]
Poikkeuksellisen itsenäisten henkilökohtaisten olosuhteidensa ansiosta Goethe kykeni elämään älyllisen vallankumouksen seuraukset vapaana miehenä, ilman perinteisiä uskonnollisia tai sosiaalisia siteitä. Hän saavutti huomattavan sosiaalisen ja poliittisen asemansa yli 50 vuotta kestäneen ystävyytensä ansiosta Weimarin herttua Karl Augustin kanssa, mutta hän olisi voinut olla, jos hän olisi valinnut toisin, varakas lakimies ja rahamies kotikaupungissaan Frankfurtissa.[2]
Hän eli pitkän ja tuotteliaan elämän, jonka aikana hänen energiansa ja omaperäisyytensä eivät koskaan hiipuneet. Hän oli, kuten hänet tavanneet olivat, intensiivisen ja oudon kiehtova mies, ja osa hänen kiehtovuutensa salaisuutta oli se, että hän muuttui jatkuvasti: häntä kutsuttiin kameleontiksi, Proteukseksi tai yksinkertaisesti epäjohdonmukaiseksi. Erityisesti hänen kirjoituksensa osoittavat huomattavaa, mutta yleensä hienovaraisesti ilmaistua tietoisuutta ihmisen seksuaalisuuden pysyvästi muuttuvasta luonteesta. Hänen yleisönsä ei koskaan tiennyt, mitä hän aikoi tehdä tai kirjoittaa seuraavaksi: mikään hänen teoksistaan ei ole samanlainen kuin muut – hän ei koskaan olennaisesti toistanut itseään. Silti hän pysyi uskollisena herttualleen, vaimolleen, uudelle kotimaallen Weimarille, kristinuskon hylkäämiselle ja kirjalliselle kutsumukselleen. Hänen kirjoitustensa kiehtova voima, joka ei ole ajan myötä vähentynyt, piilee kenties sen säteilemässä persoonallisuuden poikkeuksellisessa vahvuudessa, varmuudessa, jota se välittää kaiken monimuotoisuutensa alla olevasta selittämättömästä yhtenäisyydestä, ja lupauksessa, jonka se näyttää tarjoavan persoonallisuuden salaisen luonteen paljastamisesta.[2]
Remove ads
Teokset (valikoima)
- Pääartikkeli: Luettelo J. W. von Goethen teosten suomennoksista
Näytelmät
- Götz von Berlichingen, rautakäsi (Götz von Berlichingen mit der eisernen Hand, 1773), perustuu historialliseen henkilöön Götz von Berlichingeniin
- Ifigeneia Tauriissa (Iphigenie auf Tauri, 1787)
- Egmont (1788)
- Torquato Tasso (1790)
- Faust (1808)
- Faust 2 (1832)
Proosa
- Nuoren Wertherin kärsimykset (Die Leiden des jungen Werther, 1774)
- Taru käärmeestä ja liljasta (Das Märchen, 1795)
- Wilhelm Meisterin oppivuodet (Wilhelm Meisters Lehrjahre, 1795–1796)
- Vaaliheimolaiset (Die Wahlverwandschaften, 1809)
- Italian matka päiväkirjoineen (Italienische Reise, 1816–1817, suom. valikoiden)
- Wilhelm Meisterin vaellusvuodet (Wilhelm Meisters Wanderjahre, 1821)
- Tarua ja totta elämästäni (Aus meinem Leben. Dichtung und Wahrheit, 1811–1833)
Runous
- ”Prometheus” (1773)
- ”Keijukaisten kuningas” (Der Erlkönig, 1782)
- Roomalaisia elegioita (Römische Elegien, 1788–1790, julkaistu 1914)
- ”Noidan oppipoika” (Der Zauberlehrling, 1797)
- Hermann ja Dorothea (Hermann und Dorothea, 1798)
Goethe harrasti arabian kieltä ja kirjoitti myös itämaille sijoittuvan runoteoksen West-Östlicher Divan (1819). Runossa Mahomets Gesang (1772–1773) islam ja Muhammed esiintyivät runollisen ihannoidussa kuvastossa: Muhammedin jalanjäljissä kukat puhkesivat niityille ja hänen vastustamatonta voittokulkuaan todistivat marmoripalatsit ja liekinmuotoiset kupolit.[14]
Valitut teokset
- Valitut teokset. molemmat osat, Faust: J. W. v. Goethe; suom. Otto Manninen. Otava, 1965. (Sarja: Maailmankirjallisuuden mestariteoksia; II,8)
- Valitut teokset. 2,, J. W. v. Goethe; Runoja, suom. Otto Manninen. Nuoren Wertherin kärsimykset; suom. Volter Kilpi. Iphigeneia Tauriissa; suom. Eino Leino; suomennoksen tarkastanut Otto Manninen. Torquato Tasso; suom. J. Siljo; suomennoksen tarkastanut Otto Manninen. Otava, 1965. (Sarja: Maailmankirjallisuuden mestariteoksia; II,9)
- Valitut teokset. 3, Tarua ja totta, J. W. v. Goethe; suom. J. A. Hollo. Otava, 1965. (Sarja: Maailmankirjallisuuden mestariteoksia; II,10)
Kuvagalleria
Goethe Campagnassa, Johann Heinrich Wilhelm Tischbein 1787
Goethe huoneensa ikkunalla Roomassa, Johann Heinrich Wilhelm Tischbein 1787
Johann Wolfgang von Goethe italialaisen ystäväpiirinsä kanssa, Friedrich Buryn piirros n. 1787
Johann Wolfgang von Goethe Ranskan Kunnialegioonan olkanauhan ja Venäjän Pyhän Annan ritarikunnan 1. luokan tähden kanssa. Gerhard von Kügelgen 1810
J. W. von Goethen muotokuva, rinnassa Ranskan kunnialegioonan ritarikunnan komentajan risti (1818), kaulassa Itävallan Leopoldin ritarikunnan komentajaristi (1815), Heinrich Christoph Kolbe 1822
Goethe antaa sanelua työhuoneessaan kirjurilleen Johannille, Johann Joseph Schmeller 1834
Lähteet
Kirjallisuutta
Aiheesta muualla
Wikiwand - on
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Remove ads