Suomalainen muinaisusko
kristinuskoa edeltäneet suomalaiset uskomukset ja maailmankatsomukset From Wikipedia, the free encyclopedia
Remove ads
Suomalainen muinaisusko tarkoittaa ennen kristinuskon vakiintumista Suomen alueella harjoitettuja uskonnollisia tapoja ja uskomuksia. Suomalaista muinaisuskoa luonnehtivat muun muassa monijumalaisuus, vainajien palvonta sekä tietäjälaitos.[1][2] Ukko oli ukkosenjumala, Tapio hallitsi metsää ja Ahti vettä. Jumalien lisäksi eri paikkoja hallitsivat haltijat.[1][3] Sukuun katsottiin kuuluvan myös edesmenneet jäsenet. Heitä muistettiin muun muassa vuotuisjuhlien yhteydessä, erityisesti kekrin aikaan. Riittejä suorittavien tietäjien tehtävä oli hoitaa sairauksia ja muita kriisejä.[1]
Uskonto liittyi elinkeinoihin, jotka perustuivat luontoon: metsästykseen, kalastukseen ja maanviljelyyn. Metsästysonnea pyydettiin Tapiolta, kaloja Ahdilta ja sadetta Ukolta. Jumalille, haltijoille ja vainajille uhrattiin uhripuiden ja uhrikivien luona. Puiden lisäksi pyhiä paikkoja ovat olleet monet kalliot, mäet ja lähteet. Maailman hahmotuksessa pohjoinen edusti tuonelaa eli vainajien maata. Ylisessä oli jumalten maailma, keskisessä maailmassa haltijat, eläimet ja ihmiset, ja alisessa vainajat. Uskomukset säilyivät loitsuissa, kalevalaisissa runoissa ja tarinoissa.[4]
Muinaisusko ei ollut Suomessa yhtenäistä tai muuttumatonta, vaan tavat ja uskomukset vaihtelivat eri aikoina ja eri alueilla.[5] Muinaisuskosta kertovia lähteitä ovat kalliomaalaukset, kansanrunous sekä muiden suomensukuisten kansojen parista kerätty aineisto.[6] Kirkko ja valtiovalta alkoivat 1600-luvulla tukahduttaa muinaisuskon harjoittamista entistä tehokkaammin, mutta Suomessa tiedettiin olevan vielä 1700-luvulla pyhiä lehtoja, joita kirkonmiehet ja viranomaiset pyrkivät hävittämään.[7]
Kirjallisia tietoja suomalaisesta muinaisuskosta alettiin kerätä 1800-luvulla, kristinuskon ollessa jo lähes kaikkien pääasiallinen uskonto. Varsinkin Karjalassa oli kuitenkin säilynyt monia vanhoja uskomuksia ja myyttejä. Tarinat Jeesuksesta ja Väinämöisestä, samoin kuin tarinat Ukko ylijumalasta ja kristinuskon Jumalasta, elivät kansanuskossa rinnan ja toisinaan myös sekoittuivat.[8] Osa vanhan uskonnon piirteistä säilyi pitkälle 1900-luvulle.[3]
Remove ads
Kaikkeuskäsitykset
- Pääartikkeli: Muinaissuomalaisten kaikkeuskäsitykset
Maailman synty
 | ||
|
A taivaankannet eli kirjokannet. Esimerkiksi 6 tai 9 kappaletta päällekkäin. |
G lintukoto | |
Käsitykset asioiden alkuperästä eli synnystä ovat olleet tärkeä osa muinaissuomalaisten maailmankuvaa. Maailman syntytarinat ovat olleet merkittävä osa runoutta, ja niistä oli useita erilaisia kertomuksia.[8] Suomalaisessa muinaisuskossa voidaan erottaa kolme erilaista maailmansyntymyyttiä eli kosmogoniaa. Niin sanotussa sukeltajamyytissä maailma luodaan sukeltamalla maata alkumeren pohjasta ja munamyytissä maailma syntyy alkumunasta. Kolmas suomalainen kosmogonia on myytti taivaan taonnasta.[9]
Yleisimmän myytin mukaan maailma oli syntynyt vesilinnun munasta.[8] Se on alkujaan eteläinen myytti. Se tunnetaan laajalla alueella, ja se on levinnyt myös Euroopan pohjoisosiin. Uralilaisista kansoista sen tuntevat kuitenkin vain suomalaiset, itäsaamelaiset, komit ja mordvalaiset. Sukeltajamyytti on todennäköisesti ollut alkuperäisempi, mutta munamyytti on syrjäyttänyt sen. Kalevalainen luomisrunosto perustuu lähes täysin munamyyttiin, vaikka runostossa on myös joitakin viittauksia sukeltajamyyttiin.[9] Muna- ja sukeltajamyyteille yhteistä on alkumeri ja -lintu.[10]
Munamyytti esiintyy runossa Väinämöisen ampuminen.[9] Runo kuvaa maan, taivaan, päivän, kuun, tähtien ja pilvien synnyn, mutta siinä ei puhuta elollisesta luonnosta eikä ihmisestä.[10] Sukeltajamyytissä maailma syntyi puolestaan kuikan tai paholaisen haettua pohjasta maata.[8] Taontamyyttiin liittyvissä muinaisrunoissa Ilmarinen mainitaan taivaankannen takojana.[11][12] Taivaantakomismyytti on omaksuttu suomalaiseen kansanuskoon Skandinaviasta. Mahdollisesti Ilmariseen liitettiin luojajumalan asema vasta tässä yhteydessä.[13]
Maailman rakenne
Suomalaisen muinaisuskon kosmografia eli käsitys maailman rakenteesta perustui kantauralilaiseen esikuvaansa. Folkloristi Anna-Leena Siikalan mukaan kantauralilaisen kosmografian peruspiirteitä olivat Pohjantähden asema taivaan keskuksena, pystysuuntaisen ja tasasuuntaisen hahmotuksen yhteensulautuminen, pohjoinen–etelä-akselin korostaminen ja vesiteiden merkitys tämän- ja tuonpuoleisen yhdistäjinä. Nämä olivat keskeisiä suomalaisessa muinaisuskossa, mutta saamelaisten muinaisuskossa esimerkiksi kaksi jälkimmäistä olivat hämärtyneet.[14]
Maan uskottiin olevan litteä kiekko, jonka peitti taivas suurena kupuna, josta käytettiin nimityksiä taivaankansi, kirjokansi tai ilmankansi. Usein taivaankansia kuvailtiin olevan useita kerroksittain. Maan keskipisteessä, äärimmäisessä pohjoisessa, seisoi maailmanpylväs, joka toimi akselina maan ja taivaankannen keskinäisessä pyörimisliikkeessä. Maailmanpylväs oli kiinni Pohjantähdessä, jota kutsuttiin myös pohjannaulaksi, taivaantapiksi tai maailmantapiksi. Kansa näki taivaan suuren osan vuodesta tähtien ja revontulten valaisemana. Yksi keskeinen myytti vanhassa runostossa kertookin kuinka myyttinen puu, iso tammi, kaadettiin ja ”päivä pääsi paistamaan ja kuu kumottamaan”.[8]
Maailman loppu
Maailman loppuun liittyviä myyttejä suomalaisilta ei ole säilynyt. Ne ovat kuitenkin todennäköisesti olleet samanlaisia kuin muilla pohjoisilla ja uralilaisilla kansoilla. Saamelaisten ja uralilaisten uskomusten pohjalta voidaan olettaa, että myös suomalaisiin käsityksiin on kuulunut syklisyyttä. Monissa pohjoisissa mytologioissa maailma syntyy ja tuhoutuu vuorotellen.[15]
Remove ads
Ihminen
Luonto
- Pääartikkeli: Luonto (mytologia)
Luonto-olennon, jonka nimestä on peräisin muun muassa nykysuomen sana luonne, tehtävä sielun osana on epävarma. Christfried Gananderin mukaan luonto oli ihmisen minuus.[8]
Kuolema
Kuolleiden uskottiin elävän Tuonelassa, joka arktisissa uskomuksissa sijaitsi maan tai veden alla. Tähän liittyy käsitys Tuonen virrasta, joka kytkee suomalaisen perinteen Keski-Aasian kulttuuripiiriin.[8]
Tuonelassa vainajat elivät jokseenkin samankaltaista elämää kuin maan päällä. Tämän vuoksi esikristillisinä aikoina kuolleen mukaan joskus laitettiin hautaan aseita, koruja ja tarve-esineitä. Käsitykset Tuonelasta ovat säilyneet sekoittuen kristinuskon tuonpuoleista koskeviin käsityksiin, kuten taivaaseen ja helvettiin. Tuonelassa saattoi esimerkiksi olla kivinen sänky pahoille ihmisille. Tällainen käsitys tuonpuoleisesta kostosta tai hyvityksestä saattaa olla peräisin kristinuskosta.[8]
Rautakaudella vainajia haudattiin niin, että heidän jalkansa osoittivat siihen suuntaan, josta aurinko nousi muinaisuskon juhlapäivinä. Tällaisia olivat päivänseisaukset ja päiväntasaukset sekä niiden puolivälissä olevat päivät.[16]
Kristinusko ei kadottanut kaikkia vanhoja kuolemaan liittyviä käsityksiä satoihin vuosiin, ja vanhat käsitykset säilyivät kristillisten käsitysten rinnalla varsinkin Itä-Suomessa ja Karjalassa vielä 1900-luvun alkuvuosille saakka.[17] Karjalassa kuolleiden henkiä palvottiin kuten kristillisiä pyhimyksiä. Vainajat olivat yhä tavoitettavissa, jos heitä kaivattiin. Ortodoksiset karjalaiset saattavat edelleen vanhan perinteen mukaan uhrata haudalla jotain pientä, kuten viinaryypyn tai jättää haudalle piirakoita eli muistajaista.[8]
Remove ads
Jumalat ja henkiolennot
Mikael Agricola julkaisi vuonna 1555 Psalttarin esipuheessa hämäläisten ja karjalaisten jumalten luettelon, jossa hän noudatti monien muiden kristillisten reformaattorien esimerkkiä. Agricolan luettelossa oli ilmeisesti antiikin jumaltaruston esikuvan mukaan kaksitoista hämäläisten ja kaksitoista karjalaisten jumalaa.[8]
Mikael Agricolan luettelo on seuraavanlainen:
"Epejumalat monet tesse / muinen palveltin cauan ja lesse.
Neite cumarsit Hemelaiset / seke Miehet ette Naiset.
Tapio Metzest Pydhyxet soi / ja Achti wedhest Caloja toi.
Äinemöinen wirdhet tacoi / Rachkoi Cuun mustaxi jacoi.
Lieckiö Rohot jwret ja puudh / hallitzi ja sencaltaiset mwdh.
Ilmarinen Rauhan ja ilman tei / ja Matkamiehet edheswei.
Turisas annoi Woiton Sodhast / Cratti murhen piti Tavarast.
Tontu Honen menon hallitzi / quin Piru monda willitzi.
Capeet mös heilde Cuun söit / Calevanpojat Nijttut ja mwdh löit.
Waan Carjalaisten Nämet olit / Epejumalat cuin he rucolit.
Rongoteus Ruista annoi / Pellonpecko Ohran casvon soi.
Wirancannos Cauran caitzi / mutoin oltin Caurast paitzi.
Egres hernet Pawudh Naurit loi / Caalit Linat ja Hamput edestoi.
Köndös Huchtat ja Pellot teki / quin heiden Epeuskons näki.
Ja quin Kevekylvö kylvettin / silloin ukon Malja jootijn.
Sihen haetin ukon wacka / nin joopui Pica ette Acka.
Sijtte paljo Häpie sielle techtin / quin seke cwltin ette nechtin.
Quin Rauni Ukon Naini härsky / jalosti Ukoi pohjasti pärsky.
Se sis annoi Ilman ja Wdhen Tulon / käkri se liseis Carjan casvon.
Hiisi Metzeleist soi Woiton / Wedhen Eme wei calat vercon.
Nyrckes Oravat annoi Metzast / Hittavanin toi Jenexet Pensast.
Eikö se Cansa wimmattu ole / joca neite wsko ja rucole.
Sihen Piru ja Syndi weti heite / Ette he cumarsit ja wskoit neite.
Coolludhen hautijn Rooca wietin / joissa walitin parghutin ja idketin.
Menningeiset mös heiden Wffrins sait / coska Lesket hoolit ja nait.
Palveltin mös paljo muuta / Kivet Cannot Tädhet ja Cwuta."[18]
Perheillä, rakennuksilla, maaomaisuudella ja viljelyksillä oli omat haltijansa. Näiden tehtävänä oli suojella sekä turvata vauraus ja hedelmällisyys.[19] Kristian Erik Lencqvistin mukaan ajateltiin myös, että ihmisillä oli oma suojelushaltija. Hänen mukaansa tästä johtuu ilmaus ”olla haltioissaan”, eli haltian yllyttämä.[8]
Remove ads
Pyhät paikat
Kalliomaalaukset
Punamullalla valmistettuja kalliomaalauksia tehtiin kivikaudella. Niitä ei voida suoraan rinnastaa nykyisin tunnettuihin myytteihin ja uskomuksiin, sillä tunnettu perinnetieto on kerätty talteen korkeintaan joitakin satoja vuosia sitten. Kansanrunous on kuitenkin saattanut säilyttää muistumia jopa kivikautisista myyteistä ja uskomuksista[8].
Suomen kivikauden kalliomaalauksiin liittyen on huomattava, että joidenkin kielitieteilijöiden mukaan nykyisen Suomen alueella ei kivikaudella vielä puhuttu itämerensuomalaista kieltä. Jatkuvuusteorian mukaan uralilais-ugrilainen väestö ja kieli olisivat kuitenkin levinneet silloisen Suomen alueelle jo kivikaudella.[20][21][22][23]
Pyhät lehdot
Pyhät lehdot olivat paikkoja, joihin tultiin harjoittamaan uskonnollisia menoja, muun muassa viemään uhreja. Lehtoja kutsuttiin ehkä alun perin hiisiksi. Pyhissä lehdoissa saattoi olla myös erityinen uhriaitaus, jonka sisäpuolelle ei saanut mennä, mutta jonka sisään heitettiin uhreja.[7]
Vielä 1700-luvulla läntisessä Suomessa esiintyi pyhiä lehtoja tai sellaisiksi epäiltyjä paikkoja, joita kirkonmiehet ja viranomaiset pyrkivät hävittämään. Pyhien lehtojen hävittämiskäytäntö oli jo aiemmin ollut koko Euroopan laajuinen. Inkerissä säilyi pyhiä lehtoja 1900-luvulle, ja niiden käytöstä on säilynyt melko kattavat tiedot. Inkeriläisten pyhien lehtojen ja muualta säilyneiden tiedonsirpaleiden perusteella voidaan rakentaa myös kuva siitä, millaisia olivat länsisuomalaiset pyhät lehdot.[7]
Pyhät puut
Pyhiä olivat monet vanhat, suurikokoiset ja erikoiset puut, varsinkin männyt. Kun saatiin kaadettua karhu, sen kunniaksi pidettiin peijaiset. Peijaisten jälkeen karhun kallo nostettiin ”kallomäntyyn”, jossa saattoi olla jo useita karhunkalloja. Myöhempinä aikoina sukujen karsikkomäntyihin hakattiin vainajia koskevia merkintöjä. Isojen petäjien juurella saatettiin myös pitää käräjiä. Ainakin myöhempinä aikoina pihan pihlajalla oli erityinen arvo. Sitä ei saanut vahingoittaa millään lailla. Pihapuiden luokse on viety uhreja haltijoille.[7]
Kosteikot
Soita, lähteitä, puroja ja jyrkkiä rantoja on käytetty uhraukseen. Kosteikkoihin on jätetty esimerkiksi piikiviä ja tuluksia, ja niitä on käytetty joinakin aikoina myös ei-toivottujen henkilöiden, esimerkiksi rikollisten, teloitukseen ja hävittämiseen. Perinne eli vielä 1800-luvulla. Tällöin luterilaisen kirkkolain mukaisesti niin sanottu paheellinen hautaus toimitettiin karpalosuolla, ja vainaja jäi ilman kristillistä hautaustoimitusta. Kosteikkoihin saatettiin upottaa myös aviottomasti syntyneitä tai vammaisia lapsia. Kalevalassa Väinämöinen tuomitsee aviottoman lapsen kuolemaan sanoen: ”Kun lie poika suolta saatu, maalta marjasta si’ennyt, poika maahan pantakohon, marjamättähän sivulle, tahi suolle vietäköhön, puulla päähän lyötäköhön!” Tämänkaltaiset runot kattavat koko itämerensuomalaisen runoalueen, ja viittaavat siihen, että myös Suomessa on ollut vallalla lasten heitteillepanokäytäntö.[8]
Uhriaitat
Keski-Suomessa on vielä uudella ajallakin ollut asutuksen yhteydessä uhriaittoja, joihin anteja ja uhreja on viety. Uhriaittoja on tavattu myös muualta Itämeren seudulta kuten myös etäsukukansojen keskuudesta.[24]
Remove ads
Luontosuhde
Pohjoisissa metsästyskulttuurissa eläinten ja ihmisten suhde on ollut jokapäiväinen eikä ihminen ollut saalistaan ylempänä. Eläimet olivat osa henkistä maailmaa, ja metsästäjä saattoi olla unessa tai transsissa yhteydessä eläimiin. Tietoja muinaisten suomalaisten metsästystavoista ja metsästykseen liittyvistä tabuista kerättiin vasta agraariajalla ja pääosin 1700-luvun jälkeen. Muinaisten suomalaisten pyyntikulttuurin oletetaan olleen yhtenäinen muiden pohjoisten kansojen näkemyksiin.[25]
Metsästyskulttuurit olivat animistisia, ja tämän uskomuksen mukaan jokaisella eläimellä oli sielu. Saaliin saamisen koettiin riippuvan sekä tuonpuoleisista olennoista että eläinten omasta tahdosta. Saaliseläimet antautuivat metsästettäväksi omasta tahdostaan, mutta tämän ehtona oli se, että metsästäjä noudatti oman osuutensa ja kunnioitti saaliin eläinarvoa. Käytännössä tämä merkitsi usein sitä, että saaliseläimen luut käsiteltiin niin, että varmistettiin sen mahdollisuus jälleensyntyä maan päälle.[25]
Remove ads
Karhu, pyhä eläin
Suomalaisten luontosuhde huipentui karhuun. Sen erityisyys on johtunut siitä, että se on Suomen luonnon mahtavin ja voimakkain eläin. Karhusta puhuminen koettiin jopa tabuksi, ja siksi sille haettiin kiertoilmaisuja.[26] Pyydystetyn karhun kunniaksi järjestettiin juhlat, karhunpeijaiset, joilla karhu pyrittiin palauttamaan uuteen elämään tullakseen jälleen riistaksi metsään. Karhunpeijaisissanäkyy jälkiä muinaisen metsästys- ja keräilykulttuurin samanistisesta maailmankuvasta. Esimerkiksi Kalevalassa esiintyvä karhun synty -runo saattaa viitata kivikautiseen totemistiseen perinteeseen.[8]
Remove ads
Tietäjät
- Pääartikkeli: Tietäjä
Suomessa on ollut tietäjälaitos, eli eri yhteisöillä on ollut keskushahmoina tietäjiä, jotka auttoivat taioillaan yhteisöä muun muassa parantaen sairaita.[1]
Jotkut tutkijat ovat olettaneet, että suomalainen muinaisusko oli joskus šamanistinen samaan tapaan kuin esimerkiksi saamelainen tai joidenkin Siperian kansojen muinaisuskonto. Esimerkiksi Martti Haavion mukaan varhaisimmat Väinämöisestä runoilleet toimivat samanistisessa kulttuurissa.[8]
Remove ads
Alkuperäisuskonnon paluu
- Pääartikkeli: Suomenusko
Romantiikan aikana myös Suomessa alettiin kokea kiinnostusta omaan tarumaiseen menneisyyteen ja Kalevala-romantiikka sekä karelianismi edistivät myös suomalaisen pakanallisuuden uudelleensyntymistä. Oppineet ja sivistyneistö kiinnostuivat suomalaisista muinaisista uskomuksista 1800-luvun alkupuoliskolla, kun Suomen ja lähialueiden maaseudulla perinne oli paikoin vielä elävää kansanperinnettä. Suullinen perinne katosi hiljalleen 1900-luvun kuluessa.[8] Nykyisistä juhlapyhistä laskiainen, vapun aika, helasunnuntai, juhannus, kekri ja joulu olivat alun perin suomalaiseen alkuperäisuskontoon kuuluneita juhlia.lähde?
Suomalainen uuspakanuus alkoi saavuttaa suosiota 1900-luvun loppupuolella.[27] Itämerensuomalaisen väenuskon elvyttämisen myötä esimerkiksi pyhät lehdot ja pakanalliset vuodenaikajuhlat ovat palanneet Suomeen.[28]
Remove ads
Katso myös
Lähteet
Kirjallisuutta
Aiheesta muualla
Wikiwand - on
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Remove ads